"Näyttääkö Teistä siltä? Niin, tärkeintä on kuitenkin säilyttää rohkeutensa, ettei anna elämän musertaa itseään. Mutta älkäämme puhuko minusta, vaan jatkakaa Te, olkaa hyvä!"
"Loukkauskivenä näytelmässäni", aloin jatkaa kertomustani, "ei näette ole sen sankari, vaan sankaritar, Kristina Jäger, ja kuitenkin olen minä oikeastaan häneen tyytyväinen. Luulen hänessä kuvanneeni henkilön, joka on uusi, mutta ei epätodellinen — ei — naisen semmoisen, jota ei vielä ole monta, mutta vastaisuudessa — sanalla sanoen — sellaisen kuin voidaan ajatella tulevaisuuden yhteiskunnan naisjäsenen — vapaan, riippumattoman, ennakkoluuloistakin. En tiedä, käsitättekö Te minua?"
"Luulen käsittäväni. Kertokaa edelleen."
Kuinka hyvälle tuntuukaan puhua niin tarkkaavaiselle kuulijalle, jolla on niin hyvä käsityskyky, joka niin hyvin voi asettua toisen ajatuksiin. Pää eteenpäin kumartuneena seurasi hän jännittyneenä kertomustani. Minä jatkoin siis:
"Kristina on piirustajana tehtaassa. Olen ehkä unohtanut mainita, että se oli porsliini- ja fajanssitehdas. Hän on hyvin taitava ja tavattoman sivistynyt, myöskin taiteessa. Hän oli ensin halunnut taiteilijaksi, mutta itse huomannut, ettei hänen kykynsä siihen riittänyt."
"Semmoista ei ole helppo huomata", huomautti kuulijani puoliääneen.
"Se on hyvin harvinaista", vakuutin. "Mutta Kristina on siirtynyt taiteesta taideteollisuuteen ja tuntee itsensä siinä onnelliseksi. Sen ajan, mikä hänellä on vapaata, käyttää hän työtoveriensa hyväksi. Hän opettaa heitä, hän harrastaa heidän sivistyksensä kohottamista monessa suhteessa ja harjoittaa siten ahtaammassa piirissä yhteiskunnallista uudistustyötä."
"Hyvin, hyvin!" Melkein tietämättään hän lausui.
"Richard rakastaa Kristinaa. Hän tuntee hänessä samoin ajattelevan, joka on hänelle kaksinverroin tervetullut taisteluun, jota hän käy yksinänsä. Hänen lähimpänsä ovat Kristinaa vastaan, hänen isänsä sekä vanha kokenut työnjohtaja, vieläpä hänen entinen ystävänsä Bruno, jonka hän nyt taas tapaa, ennen tunnettu nimellä 'punanen Bruno' mielipiteittensä takia. Richard oli oppinut tuntemaan hänet silloin kun hän kuunteli luentoja kansallistaloudessa yliopistossa. Bruno oli silloin köyhä raukka, innokas kansanvaltainen ja erään työväenlehden toimittaja. Sen jälkeen on hän erään aavistamattoman perinnön kautta tullut varakkaaksi tehtaanomistajaksi ja on hän kokonaan unohtanut entiset mielipiteensä ja vakaumuksensa. Kristinan yksin tapaa Richard itseään kohtaan suosiollisena. Kaikilla aloilla ymmärtävät he toisensa. Kumpikin tahtovat he parempaa toimeentuloa ja korkeampaa sivistystä alemmille kansankerroksille sekä yhtäläistä oikeutta kaikille, ylemmille ja alemmille, eikä ainoastaan miehille, vaan sekä miehet että naiset ovat arvosteltavat saman mitan mukaan."
Neiti Keller teki niin äkillisen liikkeen, että minä hämmästyneenä kysyin mikä hänelle tuli.