"Miksi niin?" väitin minä. "Onko Richard muka kysynyt häneltä sitä? Onko hän tunnustanut Kristinalle entisyydestään, mitä siitä on ollut tunnustamista?"
"Mutta se on vaikeata hänelle", sanoi hän miettiväisenä.
"Vaikeata!" huudahdin minä. "Musertavaa se on hänelle." Koko tämä kohtaus, joka minusta on näytelmän huippu, kuvastui elävänä mieleeni. Olin kuulevinani jokaisen sanan, jokaisen lauseen. Siinä on mies, jota Richard vihaa ja halveksii, ilkeä roisto, jota hän ei kuitenkaan voi kokonaan välttää, jonka hän kohtaa ja täytyy kohdata, ja tällä miehellä on oikeus pilkata hänen vaimoansa. "Hän on nainut minun rakastajattareni", on hänellä oikeus huutaa koko maailmalle ja Richardin täytyy vaieta. Minä olin itse niin kiihoittunut ja ihastunut omasta teoksestani, etten ensinkään huomannut pysähtyneeni kesken kertomusta ja ajattelevani sen loppua vaiti itsekseni. Vihdoin katkaisi neiti Keller äänettömyyden.
"Ja kuinka sitten kävi? Mikä oli loppu?" kysyi hän hiljaa, kolkosti. Hän oli hyvin kalpea ja hänen kauniista silmistänsä loisti niin syvä myötätunto, että minä kiitollisuuden ja osanoton valtaamana tartuin hänen käteensä.
"Loppu?" vastasin minä kysyen hajamielisenä.
"Niin, loppu."
"Lopuksi Richard nai Kristinan kaikesta ja kaikista huolimatta."
"Loppu ei ole todellinen", sanoi neiti Keller, "ei hän ota häntä vaimokseen."
"Anteeksi", väitin minä vastaan kummastuneena tuollaisesta jyrkästä vastauksesta ja siitä omituisesta tavasta, jolla se lausuttiin. "Sen tietänen toki minä paremmin."
Hän pudisti päätänsä. "Kirjoittakaa toisenlainen loppu. Silloin voi näytelmänne ehkä tulla hyväksytyksi."