"Ei, neiti Keller!" huudahdin minä kiivaasti. "Mitä Te ajattelette minusta? Silloinhan muuttuisi koko ajatus päinvastaiseksi. Silloinhan minä kirjoittaisin vastoin syvintä vakaumustani.
"Todellakin?" kysyi hän innokkaasti ja hänen totiset kasvonsa kirkastuivat. Mutta vain silmänräpäykseksi. Sitten hän kääntyi poispäin. "Minä pysyn kuitenkin väitteessäni: loppu ei ole todellinen", toisti hän vielä jyrkästi.
Minun täytyy tunnustaa, että hänen tuomitseva käytöksensä vaikutti minuun vastenmielisesti, varsinkin verraten siihen lämpimään myötätuntoon, jota hän alussa osoitti teostani kohtaan. Mutta en minä anna hänen arvostelunsa itseeni vaikuttaa, enkö mitä. Loppu on oikea, loppu on hyvä, loppu on pysyvä muuttumattomana.
12 p. toukokuuta
Hänen on miltei onnistunut saada minut vakuutetuksi siitä, että hän on kadehdittavin olento auringon alla. Ja minä kun olen tähän asti tuntenut niin syvää sääliä häntä kohtaan. Semmoinen elämä, jota hän elää, voisi kyllä olla mieluinen miehelle, hän on vapaa, riippumaton, ilman velvoituksia, ilman sukulaisia, mutta nuorelle naiselle? Sanoinkin kerran sen hänelle.
"Miksikä ei se miellyttäisi minua yhtä hyvin kuin Teitä", vastasi hän kummastuneena. "Ja kuka Teille sen sanoo, ettei minulla ole sukulaisia? Vanhempani ovat tosin kuolleet jo aikoja sitten, mutta sukulaisia minulla on monta. Ne vuodet, jotka vietin heidän luonaan, olivat onnettomimmat elämässäni. Tätini on kunnon nainen, mutta jos teurastaja on antanut hänelle paistin, joka ei ole hänelle mieleen, tahi jos joku hänen ystävistään on teettänyt itselleen puvun toisin kuin mitä hän katsoo sopivaksi, niin ei hän voi viikkokauteen muuta ajatella. Se oli sietämätöntä, enkä minä kestänytkään sitä. Minä karkasin sieltä."
"Ohoh, ja ennenkuin hän herkesi sitä ajattelemasta, kului kai enemmänkin kuin viikko", ilvehdin minä.
Hän kävi äkkiä totiseksi. "Tätini ei ole vieläkään voinut oikein antaa sitä minulle anteeksi. Enkä minäkään siinä oikein tehnyt, sillä hän oli ottanut minut äidilliseen hoitoonsa, eikä hän kaiketi sitä itsekään tiennyt, että hän ajatteli minun asuvan hänen luonaan säästääkseni häntä pitämästä lapsentyttöä. Minä en ehkä olisikaan, niin nuorena kuin silloin olin, tehnyt niin ratkaisevaa päätöstä, jollen siihen aikaan olisi luullut, että minusta piti tulla suuri kirjailija."
"Ahaa, siis työtoveri kirjallisella alalla."
Hän pudisti päätänsä. "Eihän toki. Minä tosin kerran koetin onneani, vapaa ja riippumaton kaikista, niinkuin silloin olin —"