"Ja?"
"Minä en onnistunut. Eräs arvostelu on minulla vielä tallella. Jos milloin tunnen halua kirjoittamaan, luen sen uudelleen. Tahdotteko nähdä sen?"
Arvelin sen olevan hänelle kiusallista, vaan hän rauhoitti minua nauraen. "Siitä en enää välitä. Ei haittaa, että saatte nähdä kuinka vähälahjainen olento Teillä on edessänne."
Arvostelu ei tosiaankaan ollut kehoittava. "Puuttuu luomiskykyä, luonteet ovat piirretyt todellisuutta lukuunottamatta, lapsellinen käsitys elämästä, elämänkokemus ja maailmantuntemus loistavat poissaolollaan."
"Viimeinen vika on sen jälkeen kyllä korjaantunut", sanoi hän iloisesti, mutta iloisuudessa oli jotakin teeskenneltyä, samoin kuin hymyssä, joka sitä seurasi. Hän näytti odottavan, että minä sanoisin jotakin.
"Kokemus on hyvä kasvattaja, mutta kalliisti maksettava", lausuin minä filosoofisesti, kun en löytänyt parempaakaan sanottavaa.
Hän katsoi kysyvästi minuun, mutta nyökäytti sitten myöntävästi. Äkkiä teki hän liikkeen ikäänkuin pudistaakseen pois ikäviä muistoja ja alkoi aivan eri äänellä:
"Ja ajatelkaas, tämän suuren vastoinkäymisen jälkeen, jota kohta seurasi toisia yhtäsuuria, en minä ole lainkaan taipuvainen valittamaan kohtalon määräyksistä, vaan päinvastoin niin täydellisesti tyytyväinen, ettei minulla täyttymättömiä toivomuksia ole. Minä ansaitsen sen verran kuin minä tarvitsen, en niinkuin ennen opetustunteja antamalla, vaan kirjallisilla töillä, mikä onkin minusta paljoa miellyttävämpää. Minä en ole kellekään ihmiselle velvollinen tekemään tiliä teoistani ja tunnen etten elä tarkoituksettomasti, vaan että vähäisten voimieni mukaan voin toteuttaa ihanteitani."
"Ja mikä on Teidän ihanteenne?" minä kysyin. Olihan hän jo siksi paljon puhunut itsestään, että olematta tunkeilevainen voin pyytää saada tietää enemmän.
"Ettekö jo ole arvanneet sitä?" vastasi hän hymyellen. "Minä tahdon saada kanssasisarilleni yhtä onnellista elämää, kuin mitä itsekin elän."