"Näemme siis toisemme!" ja hän poistui nopeasti.
2 p. kesäkuuta.
Tänään tapasin Nordaun kadulla. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, ja hän kyseli heti näytelmääni. Hän on lääkäri, mutta ammattinsa ohella on hänellä aikaa moniin kirjallisiin harrastuksiin ja on hänellä kaiken tämän lisäksi terve käytännöllinen arvostelukyky. Sen hän kyllä tiesi, ettei näytelmääni oltu täällä hyväksytty. "Mihinkä toimiin olet ryhtynyt sen suhteen?"
Minä mainitsin hänelle ne molemmat teaatterinjohtokunnat, joille olin sen lähettänyt, ja minä lisäsin, etten ollut vielä saanut mitään vastausta neljään kuukauteen, jotka olivat siitä ajasta kuluneet ja että minä pidin sitä hyvänä merkkinä. Jos ei olisi aikomusta hyväksyä näytelmää, olisin varmaan jo aikoja sitten saanut käsikirjoitukset takaisin. Hän nauroi äänekkäästi. "Voi sinä pyhä yksinkertaisuus! Etkö sinä tiedä, ettei koskaan saada teaatterikappaletta takaisin. Jollei nimesi mahdollisesti ole Schönthan tahi Blumenthal, niin mätänee ja homehtuu kappaleesi luettuna tahi lukemattomana teaatterin arkistossa. Jätä pois semmoiset turhat toiveet!"
Minä kirjoitin heti molemmille teaatterinjohtokunnille ja pyysin tietoa tahi palauttamaan näytelmäni.
16 p. kesäkuuta.
Tänään kävin neiti Kellerin luona. Olipa se omituinen tapaaminen. Olemmeko tulleet vieraiksi toisillemme näinä parina viikkona, joina emme ole tavanneet toisiamme — vai eikö meillä todellakaan ollut mitään muuta keskusteltavaa kuin noista käännöksistä. Sinne matkalla tuntui minusta kuin minulla olisi ollut paljonkin hänelle puhumista — ja kuitenkin olivat ajatukseni kuin poispuhalletut. Hän näytti erittäin sievältä ja niinkuin hän olisi paljon muuttunut, vaikken olisi kuitenkaan voinut sanoa minkä suhteen. Ehkä se oli vaalean kesäpuvun syy, joka hänellä oli yllään, tahi oli hän järjestänyt tukkansa toisin. Minä en paljoa semmoisia asioita ymmärrä. En voinut olla katselematta häntä. Mieluummin olisin sulkenut hänet syliini ja suudellut häntä. Sydämeni tuntui oikein kepeämmältä kun olin sieltä taas poissa. Mutta kun olin sieltä lähtenyt, olisin mieluummin palannut takaisin. Hänen huulensa olivat niin punaset, mutta silmänsä tarkastelivat minua tutkivasti ja ankarasti, niinkuin olisi hän tahtonut katsoa lävitseni.
Minun on kunnioittaminen häntä sitä enemmän, kun hän on niin yksinäinen ja on osoittanut niin suurta luottamusta minua kohtaan.
Tämän jälkeen en enää mene hänen luoksensa. Sellainen tapaaminen on enemmän rankaisua kuin huvia, kun ei ole mitään toisilleen sanomista. Meidän keskusteluaineemmehan ovat lopussa.
20 p. kesäkuuta.