Eivät ole sittenkään keskusteluaineemme loppuneet. Sen jälkeen kun emme ole tavanneet toisiamme keskustelen minä tuntikausia hänen kanssaan.
Tänään sain takaisin näytelmäni toiselta teaatterinjohtokunnalta eikä sanaakaan ole tuhlattu anteeksipyyntöön viivytyksestä. Lopuksi saanen olla kiitollinen omalle teaatterinjohtokunnalle siitä että se mainitsi edes jonkun sanan syyksi hylkäämiseen. Nyt olen lähettänyt sen "Neue freie Bühne'lle". Siellä ei varmaankaan olla niin pikkumaisia. Ennenkuin lähetin sen luin sen läpi vielä kerran ja minun täytyi silloin aina ajatella häntä. Koko ajan olin näkevinäni hänet edessäni; suuret loistavat silmänsä katselivat minua niin myötätuntoisina ja hartaina, ikäänkuin hän itse olisi kokenut kaikki, ikäänkuin hänen oma kohtalonsa olisi jollakin salaperäisellä tavalla ollut yhdistetty näytelmäni sankarittaren kanssa. "Ja kuinka sitten kävi? Mikä tuli lopuksi?" niin kuumeisen hätäisesti.
Jospa hän sittenkin olisi oikeassa, että loppu oli virheellinen. Äsken puhuin Nordaun kanssa siitä. Hän oli samaa mieltä ja kutsui minua idealistiksi. Olkoon. Tietänen kai sen itse parhaiten. Teoksiemme päähenkilöissä on aina joltinenkin osa itseämme. Jos minä rakastaisin jotakin tyttöä siten kuin Richard rakastaa Kristinaa, menettelisin aivan kuin hänkin. Jos en sitä tekisi, niin lausuisin kuolemantuomion yhdenvertaisuusaatteelle, ja silloin voisi näytelmäni yhtä hyvin olla kirjoittamattakin. Olenko minä ehkä elänyt kuin pyhimys?
Ja minä tahdon, että on mitattava samalla mitalla.
Tahi ottaakseni toisen esimerkin: jos minä esim. saisin tietää, että neiti Kellerillä on sama entisyys kuin Kristinalla, kunnioittaisinko häntä sentähden vähemmän? Tämä ajatus ei minulle ole aivan uusi. Monet hänen lausunnoistaan viittaavat sinnepäin, kokemuksiin, joita hän on saanut kalliisti maksaa, ynnä muuta samantapaista. Hän on voinut tarkoittaa uskotonta sulhasta tahi purettua kihlausta. Mutta edellinen on todenmukaisempaa. Tiedän kuinka käy monen tytön, jotka ovat jätetyt yksiksensä omaan varaansa elämään. Sen lisäksi hänen syvä myötätuntoisuutensa näytelmäni Kristinaa kohtaan. Siten voidaan ottaa osaa vain sellaiseen, mitä on itse elänyt. Mutta niinkuin sanoin minä en kunnioita häntä vähemmän sen tähden. Minä pidän hänestä sellaisena kuin hän on. Mikä on ollut, se ei koske minuun. Minä en tahdo sitä tutkia, enkä tahdo sitä tietää.
18 p. heinäkuuta.
Minulla on ylenmäärin virkatehtäviä ja minun täytyy tunnustaa, että se on minusta mieluista. Seuraelämä on aivan kuollutta nyt keskikesällä. Keskusteluseurallamme on väliaikaa. Neljä sen kymmenestä jäsenestä on poismatkustanut ja kaksi on sairaana. Minulla ei ole halua työskennellä teostani varten. On niinkuin innostukseni olisi hävinnyt senjälkeen kuin minun on täytynyt olla vailla työtoverini henkevää ajatustenvaihtoa. Se on aivan hassua. Ikäänkuin tarvittaisi innoittamista tieteellistä työtä varten. Minä valmistaudun ensi lukukauden luennoita varten, uuden ajan historiasta ja valtiomuototaistelusta Saksan eri valtioissa. Kuta enemmän lähenee nykyistä aikaa, sitä vaikeammaksi käy tehtävä. Kun on käsiteltävä keskiaikaa tahi vanhaa aikaa niin suoriutuu hyvin kunhan vain menettelee huolellisesti, kunhan esittää yleispiirtein ja selvästi. Mutta niinpian kuin koskettaa kysymyksiä, jotka eivät vielä ole ratkaistu meidän päivinämme, on pakoitettu asettumaan toisen taikka toisen suunnan puolelle.
Olen saanut käsiini erään vanhan hovimiehen muistoonpanot. Niistä näyttää saavan tärkeitä tietoja Preussin valtiosta. Sellaisista päiväkirjoista voi saada paljon tietoja, varsinkin jos niitä ovat kirjoittaneet vanhemmat miehet tahi toiminnan miehet, jotka eivät elä kovin rikasta sisäistä elämää vaan, kuten me huomaamme vanhoista kronikoista, yksinkertaisesti merkitsevät mitä on tapahtunut. Minä työskentelen joka päivä kirjastossa, jossa löytää niin paljon aineksia ja niin hyvin järjestettyinä.
26 p. heinäkuuta.
Hän oli tänään kirjastossa. Hän kävi lainaamassa erään teoksen, jota arvatenkaan ei ollut helppoa hankkia, sillä toimistohuoneesta oli hänet osoitettu lukusaliin, ja siellä hän keskusteli asiasta kauvan erään herran kanssa. Minä en olisi ensinkään huomannut häntä, jollei eräs nuori mies vierelläni, näöltään filoloogi, olisi huomauttanut naapuriansa koskettaen häntä käsivarteen "Tuossa hän on taas", kuiskasi hän, "Kukahan hän lienee?"