"Tietysti joku kirjailija tahi opettajatar" vastasi toinen, "tahi kumpikin."
"Ollakseen opettajatar on hän liian hyvin puettu eikä ole kyllin kiusautuneen näköinen", päätteli filoloogi.
Samassa kulki hän ohitsemme. Kirjastonhoitaja vei hänet erääseen sivusaliin, jossa hän voisi etsiä mitä hän tarvitsi. Hän ei voinut nähdä minua, sillä minä istuin aivan piilossa kirjojeni takana. Kun hän tuli takaisin painauduin minä vieläkin syvemmälle alas. Tahdoin välttää puhua hänen kanssaan. Eihän minulla ole mitään hänelle sanottavaa.
31 p. heinäkuuta.
Hurraa! Näytelmäni on hyväksytty näyteltäväksi, ja Eva on minun morsiameni. Miten se kaikki on tapahtunut? Kaikki kuohuu vielä sekasin päässäni, vain yksi asia on minulle selvänä: minä olen onnellinen, onnellisempi kuin koskaan olen ollut. Silloin kun olin suorittanut valtiotutkintoni loistavasti, kun näin ensi teokseni painettuna ja nimeni kansilehdellä, — silloin olin myös onnellinen. Mutta siihen sekoittui niin paljon muuta, mikä ei ollut siihen kuuluvaa — huoli tulevaisuudesta — pelkäsin ensimäistä luentoa, joka minun oli pidettävä kaikenmoisia esteitä, ikävää työtä tuli lisäksi — minulla ei ollut aikaa olla onnellinen. Ja sitäpaitsi olin silloin onnellinen yksinäni — nyt sitävastoin!
Päätäni huimasi, kun tulin kotiin ja näin kirjeen pöydälläni, kirjeen, jossa ilmoitettiin että Freie Bühne oli hyväksynyt näytelmäni. Kaikki toiveet, kaikki vastoinkäymiset, mitä minulla oli ollut tästä surunlapsestani, tulivat nyt yhtäkkiä päälleni kasaantuen kuormaksi, joka sitten hitaasti valui päältäni. Samassa olin näkevinäni valoisan teaatterisalin, näyttämön valorivin, ja korvissani humisi yleisön suosionosoitukset. Se oli tunnelma, jota on mahdoton kuvailla, tunnelma, jota en yksinäni jaksanut kestää. Menin Nordaun luokse. Hän oli ulos menossa, tapasin hänet portaissa. Hän huomasi paikalla, että jotakin tavatonta oli tapahtunut. Minä sanoin hänelle, mitä oli tapahtunut. "Onnittelen onnittelen! Sepä hauskaa — kunhan vain Freie Bühne ei sitä ennen tekisi vararikkoa."
Hauska onnittelu! Olisin voinut lyödä häntä. Sellainen pahanilmanlintu.
Aina hän ennustaa pahinta. Viime kerralla hän oli oikeassa.
"Kiitos, kiitos! Hyvästi!" Enempää en saattanut sanoa — minä juoksin, juoksin — en tiedä onneniko vai suuttumukseni tahtoi minut pakahduttaa. — Samassa olinkin sen talon edessä, jossa hän asuu, hänen itsensä edessä.
"Voitteko ajatella, näytelmäni on hyväksytty!" huudahdin minä.
"Miten iloinen olenkaan, miten olenkaan iloinen!" Hän ojensi minulle molemmat kätensä. Ja hän katsoi niin sydämestään osaa ottaen, niin iloisena minuun ja oli niin hurmaavan kaunis, auringonpaisteen ympäröimänä, koko huone oli tulvillaan valoa. Kaikki kimalti ja loisti ja välkkyi kuin tuhansista ilotulista, — silloin vedin hänet rintaani vastaan ja suutelin häntä huulille. Hän ei vastustanut, vaan mukautui, aivan levollisena. Vain hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Sitten, niin — sitten — nyt kun ajattelen sitä, näin minä vain auringonpaistetta ja kultaloistetta silmieni edessä. Minä tunnen hänen pehmoiset kasvonsa, hänen lämpöset huulensa, mutta mitä me puhuimme, sen olen unohtanut, se on kuin poispuhallettua — poissa. —