Kerran sanoin hänelle, että olin niin usein ajatellut häntä.
"Ja minä olen niin monta, monta kertaa puhellut Teidän kanssanne", vastasi hän, "aivan yksinäni — kysymyksiä ja vastauksia. Eikö se ole ihmeellistä, omituista?" Omituista vain että minä olen tehnyt samoin.
Sitten me huomaamatta sinuttelimme toisiamme ja minun täytyi silloin kysyä hänen nimeänsä.
"Eva. Isoäitini mukaan minulle pantiin nimeksi Eva Rosina Siihen aikaan se oli hyvin vanhanaikaista. Nyt olen äkkiä taas tullut muotiin."
Nyt kutsuin häntä piloilla Eva Rosinaksi, ja me nauroimme molemmat ja meistä oli hyvin hullunkurista, että hänen nimensä oli Eva Rosina. Aivan kuin kaksi lasta!
Kun minä lähdin, sanoin minä: "Nyt kirjoitan minä heti äidilleni, että minä olen mennyt kihloihin." — "Mennyt kihloihin? Ethän sinä ole ensinkään kysynyt minulta."
Se oli tietysti pilaa. Me olimme ilvehtineet niin paljon.
"Mutta sehän on itsestään ymmärrettävää", minä vastasin. Miksi hänen katseensa heti sumentui, miksi nousi kyyneleet hänen silmiinsä? Hänhän oli vain laskenut leikkiä. —
"Tulee niin suuri muutos, ja minä olin niin onnellinen."
"Sinä olet tuleva vielä tuhat kertaa onnellisemmaksi", huudahdin minä ja suljin hänet syliini.