Mikä ilta! Johan siitä on aikoja kulunut. Muutoin olisi minun mahdotonta siitä kirjoittaa. Mutta niinkuin se olisi ollut eilen, näkyy kaikki vielä elävästi silmieni edessä. Me olimme kokoontuneet arkihuoneeseen, vanhemmat, Lotte, Eva ja minä. Silloin astui sisään Hertwig ja samalla kertaa myös Altenhof ja Marga. Altenhof oli sattumalta tullut tervehtimään morsiantansa, jonka syntymäpäivä oli näihin aikoihin, ja vanhempani, jotka luultavasti liioittelivat ystävyyttämme, olivat luulleet toimittavansa meille kummallekin aivan erityisen ilon tällä odottamattomalla tapaamisella. He katselivat iloisina ja ilostumista odottaen toisesta toiseen ja luultavasti pitivät sitä kohtausta, joka nyt seurasi, valmistamansa yllätyksen ylenpalttisena menestyksenä: sillä ensi hetkenä seisoivat kaikki mykkinä, molemmat, joita asia koski, kivettyneinä sanomattomasta tuskastuksesta ja hämmästyksestä, muut siitä syystä että he heti aavistivat jotakin ikävää taikka etteivät he ollenkaan ymmärtäneet arvoitusta. Näihin en kuitenkaan minä kuulunut. Altenhof, jolla muutoin on joka jännes vallassaan, seisoi kuin lamautuneena, kylmät silmät, piirteikäs suu aivan ilmeettöminä. Hertwig kääntyi pois kömpelöllä tavallaan. "Tämäpä perhanaa!" Näitä sanoja ei hän lausunut, mutta hänen ilmeensä lausui ne selvemmin kuin sanat. Vähän myöhemmin muuttuivat Margan kauniitten kasvojen piirteet, johtuen hänen hitaammasta käsityksestänsä ja hänen vähemmästä asiantuntemuksestaan Hän katsoi puoleksi ummistunein silmin sulhaseensa ja otti tiedottomasti askeleen taapäin.
Kuinka tarkkaan minä tämän kaiken havaitsin.
Sattuu hetkiä elämässämme, peloittavia, muistorikkaita hetkiä, jolloin aistimme ovat luonnottoman herkät, ja katsauksella näemme enemmän kuin muutoin moneen minuuttiin, jolloin vähäisinkin pikkuseikka kiintyy mieleemme, joka tavallisissa oloissa olisi jäänyt meiltä aivan huomaamatta. Sellainen oli se hetki, jona Altenhof äkkiä seisoi morsiameni edessä. Minä ymmärsin heti, että nämä kolme, jotka astuivat sisään, tiesivät jotakin, jota minä en ollut tiennyt, jotakin, mikä koski Evaa — niin, enemmänkin: minä tiesin, mitä se oli.
Syvä hiljaisuus vallitsi, ainakin minuutin ajan. Silloin huudahti sisareni iloisesti, tosissaanko vai teeskennellen, sitä en uskalla päättää, minusta tuntui kuitenkin kaikki onnistumattomalta näyttelemiseltä: — "Olipas tämä yllätys! Ja nyt, kun kaikki ovat toipuneet ensi hämmästyksestään, tahdon minä sikäli kun tarvitaan toimittaa esittelyn: herra tohtori Altenhof, neiti Marga Döhren, hänen morsiamensa ja minun ystäväni, tuomari Hertwig ja tässä rakas kälyni neiti Eva Keller."
"Kummankin herran tunnen minä vanhastaan, siitä kuin me olemme tavanneet Strassburgissa, me olemme vanhoja tuttuja."
Eva näin puhui, aivan levollisesti; täytyy tuntea hänet hyvin huomatakseen, että hänen äänensä hieman vapisi. Vasta, kun hän hämmentymättä ojensi kätensä sisään tuleville katsoin minä häneen. Hän oli aivan kalpea, silmät näyttivät kuoppiinsa painuneilta, ja huulet vapisivat, vaikka hän väkisin puri niitä yhteen.
"Minusta tuntuu, että olen kerran ennen nähnyt Teidät, neiti Keller", alkoi Marga venyttävällä tavallaan. "Silloin olin D:ssä, sulhaseni keralla, eikö niin?"
"Sinä erehdyt", sanoi Altenhof sukkelaan. "Eikö mitä!" korjasi Eva. "Kyllä se on oikein. Me tapasimme toisemme kadulla ja vieläpä tervehdimme. Oletteko jo unohtaneet sen?"
Oi, Eva! Tiesitkö sinä? Sitä sinun ei olisi pitänyt sanoa.
Altenhof nykäytti olkapäitään ja mutisi epäkohteliaasti joitakin kohteliaita sanoja katsomatta Evaan.