Puolikuu loisti kirkkaana taivaalla, mutta se ei riittänyt valaisemaan yön hämäryyteen verhouneita tuuheita puuryhmiä, jotka taivasta vastaan häämöittivät kuin aavemaiset suuret tuhot. Askel askeleelta etsin minä kaikki tiet ja käytävät ja haparoin läpi puistikkojen. Huutaa minä en uskaltanut, vain silloin tällöin puoliääneen kuiskata: Eva — Eva! Ei vastausta. Eva ei ollut puutarhassa.
Varovainen etsintäni oli kaiketi kestänyt kauvemmin kuin olin luullut, sillä Altenhof ja Hertwig, jotka istuivat niin väsyneinä ja vaiteliaina poislähtiessäni, puhelivat nyt innokkaasti keskenään, niin innokkaasti, etteivät he huomanneet minun tulevan. He puhuivat matalalla äänellä ja näyttivät olevan niin kiintyneinä aineeseensa, etten tahtonut heitä häiritä, vaan vetäydyin taapäin. Minä epäilin heidän puhuvan itsestäni ja tahdoin — tuomittakoon minua siitä — tahdoin tietää, mitä heillä oli puhumista minusta ja morsiamestani.
"Ajatteles mikä ikävä yllätys", sanoi Hertwig, nähtävästi kooten tuloksen keskustelustansa. "Luulin kerrassaan näkeväni unta, kun niin yhtäkkiä näin tuon tytön täällä ilmestyvän eteeni. Olen iloinen, etten nähnyt naamaani peilistä silloin kun hänet esitettiin meille Escherin morsiamena. Hitto vieköön!" Tällä kertaa hän lausui kyllä nämä sanat. Altenhof karisti hitaasti poron sikaaristaan ja alkoi syvällä sointuvalla äänellään:
"Minun täytyy sanoa, että minun käy Escheriä sääli. Hän on luonnollisesti huomannut, että jotakin on vinossa — minun syyni se ei ole. Nyt hän käy tutkimaan asiaa. Jos neiti Keller ei olisi suoraan pakoittanut minua, niin en olisi tietysti ollut tuntevanani häntä. Jonkun syyn seurustelun keskeyttämiseen olisi aina keksinyt, sillä seurustella hänen kanssaan olisi mahdotonta — jo Margankin tähden." — Hertwig nyökkäsi myöntävästi. — "Kuinkahan Escher on joutunut hänen seuraansa!"
Altenhof hymyili. "Escher on viime aikoina harrastanut naisasiaa. Tällä alalla ovat he luultavasti joutuneet toistensa yhteyteen. Mutta kaikissa tapauksissa ei mennä naimisiin semmoisen kanssa. Hauska seurakumppani hän on ja kaunis hän on myös, vaikkakin mennyt vähän alaspäin siitä kuin hänet viimeksi näin. Siihen aikaan oli hän tosiaankin kaikista omituisista aatteistaan huolimatta vietävän suloinen tyttö."
"Kelvoton!"
Oliko se oma ääneni, joka kaikui salissa? Vai kuka oli lausunut sen sanan, jonka olin huutamaisillani? Se oli hän, Eva itse. Vastapäisestä ovesta syöksyi hän säihkyvin silmin, huulet kalpeina, vavisten. Odotin vain että hän tarttuisi Altenhofia kurkkuun niinkuin juuri olin ollut aikeessa tehdä.
"Kelvoton!" Hän löi nyrkillänsä Altenhofia kasvoihin. "Sillä tavallako sinä minusta puhut? — Minä en ollut sinulle enemmän kuin mikä tahansa renkutusiaulajatar tahi katutyttö, joka on seurannut minun jäljestäni. Mikä häpeä että on antanut itsensä pois tuolla tavalla!"
Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä, suuttumuksen, katumuksen ja häpeän kyyneleet. — Sillä välin oli Altenhof tointunut tyrmistyksistään.
"Neiti Keller", alkoi hän hitaasti ja tasaisesti, "minä valitan syvästi, että Te olette kuulleet nämä loukkaavat sanat ja minä kadun, että olen ne lausunut. Minä en luonnollisesti voinut tietää, että Te kuulitte ne." Hänen äänessään oli kuin kova metallisointu, jonka hän osasi siihen saada, milloin katsoi tarpeelliseksi, joka sana kuin vasaranisku. "Syy siihen omituiseen ja kerrassaan kestämättömään asemaan, mikä Teillä täällä on, on kuitenkin Teidän omanne, yksinomaan. Vaikka olisinkin menetellyt valheellisesti ystävääni kohtaan, olisin kuitenkin säilyttänyt sen salaisuuden, mikä oli välillämme — kun Te ette itse olleet katsoneet sopivaksi ilmoittaa sitä hänelle."