Hän nauroi kimakasti. "Olettepa tosiaankin jalomielinen. Saanko kysyä, oletteko Te katsoneet sopivaksi ilmoittaa morsiamellenne tämän salaisuuden?" Ivallisista sanoista huokui hillitön katkeruus. Altenhof liikahti. "Älkäämme nyt puhuko minun morsiamestani, ja tehkää hyvin, älkää verratko toisiinsa asioita, joita ei voi toisiinsa verrata."
"Minä en voi huomata mitään eroitusta. Sen minkä minä olen velvollinen sulhaselleni, olette Te morsiamellenne."
"Mutta olkaahan nyt, neiti Keller!" huudahti Hertwig sanomattoman hämmästyneenä, niinkuin tavallinen ihminen silloin kuin joku toinen ei saata käsittää että kaksi kertaa kaksi on neljä. Altenhof, joka oli ojentautunut täyteen pituuteensa, katsoi syvimmällä ylevämmyydellä alas Evaan ja nykäytti olkapäitään.
"Sinä saat vastata minulle tästä" — sähisin minä. Minä seisoin äkkiä Altenhofin edessä. Kuinka olin tullut sisään, sitä en tiedä; minusta tuntui, niinkuin olisin aina seissyt siinä. Toisetkin huomasivat läsnäoloni aivan luonnolliseksi.
Altenhof kumarsi myöntävästi ja läksi, Hertwig seurasi häntä. Minä olin yksin Evan kanssa. Hän tuijotti mykkänä eteensä ja odotti varmaan että minä puhuttelisin häntä. On mahdotonta kuvailla kaikkia niitä tunteita, jotka silloin syöksyivät päälleni: suuttumuksen, katkeroittumisen, surun, säälin, mutta eräs äärettömän vastenmielinen tunne sai ylivoiman. Se kylmä, halveksiva katse, jolla Altenhof oli katsonut Evaa, tuntui minusta kuin olisi se tarttunut minuunkin, ja missä se sattui ruumiiseeni, jähmettyi se jääksi. Minä vihaan häntä, minä vihaan häntä! — enkä yksin häntä. Jos minä tahdon olla täysin rehellinen, niin täytyy minun tunnustaa, ettei vastenmielisyyteni ja inhoni tunteet kohdistuneet yksin häneen — ne kohdistuivat Evaankin, ainakin hetkeksi, hänen seistessään siinä odottaen ja peläten, mitä minä sanoisin. Enkä minä löytänyt muita sanoja kuin nuo julmat, vääryydelliset: "Mikset sanonut sitä minulle?"
Hän kohousi ylpeänä. Nyt hän oli voittanut takaisin omanarvontunteensa. Ei että hän oli antautunut miehelle, vaan sen että hän oli antautunut tälle miehelle, tunsi hän äärettömäksi nöyryytykseksi.
"Minkätähden?" kysyi hän ja katsoi minua suoraan silmiin. "Oletko sinä koskaan kysynyt minulta sitä? Oletko sinä tunnustanut minulle, mitä on ollut tunnustamista. Ne olivat omat sanani, joilla minä kerran olin väistänyt hänen epäilyksensä sankarittareni menettelystä. Minä muistin sen hyvin." — "Ja tiesithän sinä kuitenkin!"
Niin, tiesinhän minä. Olihan hän puhunut kyllin selvään. Ja minähän olin toisella kannalla kuin nuo muut. Siitä syystä täytyi minun antaa hänelle anteeksi, eli oikeammin — minulla ei ollut mitään anteeksiannettavaa. — Kaikkihan oli niin kuin tuli ollakin. Äkkiä teki mieleni nauraa, nauraa itselleni — mutta ei. Mitä ajattelisi hän silloin?
Minunhan täytyi sanoa hänelle jotakin — mitä tahansa — mutta missä hän oli? Oliko tämä nyt niinkuin satunäytelmissä, missä ihmiset äkkiä ilmestyvät esiin ja yhtä äkkiä katoavat. Hänen paikkansa oli tyhjä.
Minä seisoin yksinäni. — Luukku lattiassa, nelikulmainen lankku sovitettu löyhästi lattiaan, ohjaaja antaa merkin — rrr — se on tiessään — rrr — ah, jospa minäkin voisin vajota maahan! —