Minä tuijotin tosiaankin lattiaan. Olinkohan tullut hulluksi. Missähän minä lienen? Onko tämä kaikki tosiaankin tapahtunut? Koko ympäristöni tuntui minusta vieraalta.
Uusi kohtaus. — Näyttämöllä seuraavat muutokset nopeasti.
Täällähän minä vielä seison puutarhasalissa. Tuossahan on suuri sinikukkainen majolikamaljakko — se on maksanut 160 markkaa — joutavaa tuhlausta! — ja tuossahan on pöytä tyhjine olutpulloineen ja puoleksi tyhjennettyine lasineen, jotka löyhkäävät niin inhoittavilta, porovadeissa puoleksi poltetut savuavat sikaarit, jotka myöskin tuoksuvat epämiellyttäviltä — ja lampunlasilla pikku kärpäsiä ja yöperhosia, jotka ovat siihen kärventyneet — nekin inhoittavia ja kamalan ilkeitä nähdä — kaikki niin vastenmielistä ja ilettävän yököttävää.
Vieläkin voin minä tuntea saman hajun, nähdä koko ympäristön, koko tämän pitkän ajan kuluttua. Kaikkia mitä minä olen ajatellut ja tuntenut niinä kauhean kiduttavina päivinä, jotka sitten seurasivat, muistan minä yksityiskohtia myöten.
Eipä että minä usein ajattelisin tätä asiaa. Saattaa kulua viikkoja, jolloin elän ainoastaan työtäni varten enkä ensinkään ajattele koko asiaa: Mutta sitten voi seurata unettomia öitä, jolloinka nämä muistot kerrassaan vainoavat minua; minä en pääse niistä erilleni. Jos kirjoittaisin kaiken tämän, ehkä sitten saisin paremmin lepoa. Tämä on syy, minkätähden tänään olen ottanut esille muistiinpanopäiväkirjani.
Seuraavana aamuna tuli Hertwig luokseni. Altenhof oli antanut hänelle toimeksi sanoa minulle, että hän vilpittömästi katui mitä oli tapahtunut ja että voin olla vakuutettu siitä, ettei hän koskaan eikä kellekään enää lausuisi sillä tavalla kuin me valitettavasti olimme kuulleet hänen sanovan. Hän tahtoi päinvastoin noudattaa täydellistä vaikenemista tapahtuneesta. Jos minä kuitenkin olisin järkähtämätön vaatimuksessani, niin pyysi hän minun määräämään paikan, ajan ja aseet. Hän oli valmis vaikka mihin hyvitykseen.
Tämä olikin oikeastaan kaikki mitä minä voin pyytää, ja tarjous oli tehty parhaassa aikomuksessa, sillä pelkuruutta ei Altenhof tuntenut. Mitäpä hän sitäpaitsi olisi pelännyt, olihan hän erinomainen miekkailija ja tarkka ampuja, minä sitä vastoin harjaantumaton kummassakin taidossa. Tiesimme kumpikin, ettei hän voisi joutua tappiolle. Mutta minuun oli tullut ikäänkuin murhanhalua, valtava kostonhimo. Minä en olisi voinut nähdä häntä antamatta hänelle korvapuustia, lyömättä häntä, pahoinpitelemättä häntä. Minä en suostunut hänen anteeksipyyntöönsä, vaan selitin, että minä lähettäisin taistelutodistajani hänen luokseen sopimaan taistelusta. Minä menin heti erään toverini luokse, jolla oli virka kotikaupunkini kymnaasissa, ja annoin hänelle tarpeelliset ohjeet: pistooleilla, kolmikertainen luodin vaihto, kovennetut ehdot. Käyköön kuinka tahansa, elämä oli minusta kumminkin kadottanut kaiken viehätyksensä. Pyysin vain yhtä asiaa, että taistelu omaisteni vuoksi ei tapahtuisi täällä, vaan D:ssä. Sunnuntai aamu määrättiin siksi. Oli enään kaksi päivää jälellä siihen. Altenhof viettäisi sitä ennen morsiamensa syntymäpäivää.
Kun palasin kotiin, kuulin ettei Eva ollut vielä tullut alas aamiaiselle. Hän ei ollut nukkunut hyvin ja hänellä oli kova päänsärky. Sisareni hyväntahtoisuudessaan koetti tehdä parhaansa hänen toipumisekseen. Hän tarjosi Evalle kaikenmoisia pulvereita ja tippoja ja juoksi myötäänsä ylös kysymään, eikö hän voisi auttaa häntä jollakin tavoin. Mutta Eva kieltäytyi kaikesta. Hän oli sulkenut oven eikä päästänyt ketään sisälle.
Ketään? Minut hän varmaan sentään päästäisi ja on kaiketi jo kauvan odottanut minua. Eilisestä vasta nyt oikein tunsin kuinka olin ollut sydämetön häntä kohtaan ja syvä säälintunne häntä kohtaan valtasi nyt minut. Koputukseeni avasi hän oven kohta. Siinä hän seisoi edessäni, kalpeana, totisena, suruisena — "Eva, Eva-parkani!" kuiskasin minä ja suutelin hänen kylmää otsaansa.
"Kiitos että sinä vielä kerran tulit", sanoi hän hiljaa.