"Että minä vielä kerran tulin", toistin minä hämmästyneenä.
"Niin, kaikki on loppunut meidän välillämme. Minä tiesin sen jo eilen, kun näin Altenhofin täällä. Minä tahdoin olla ensimäinen, joka sanoisi sinulle kaiken, sentähden pyysin minä sinua tulemaan luokseni puutarhaan. Minä olin menossa sinne, minä en tiennyt kenenkään olevan puutarhasalissa. Nyt on toinen ennättänyt ennen minua. Se voi olla yhdentekevä, tulos on kuitenkin sama. Sinä et voi enää kunnioittaa minua, sentähden et sinä enää rakasta minua."
"Eva, mitä sinä ajattelet!" huudahdin minä kauhistuneena. Ei hetkeksikään ollut mennyt mieleeni, että minä voisin jättää hänet. "Sinä olet minun, ainiaaksi, ijäksi. Älä ajattele sitä, mitä eilen illalla sinulle sanoin. Se tapahtui ensi hämmästyksessä."
"Se oli sinun sisällisin ajatuksesi", hän vastasi. "Yöllä olet sinä sitten ajatellut kaikkea tätä, sinä olet vakuutellut itsellesi, että on velvollisuutesi kunniallisena miehenä pysyä minussa, esiintyä puolustuksekseni, sitä enemmän kun sinun on oltava uskollinen periaatteillesi. Mutta periaatteet ja käytäntö eivät, rakas Lothar, ole samaa. Sen huomasin minä eilen. Älä sitä sure. Niin voisi käydä monelle, joka julistaa uutta totuutta, niinkuin sinä, kun on itsensä annettava todistus oppinsa pätevyydestä."
Hieno ivan väre hänen äänessään muistutti sitä tapaa, jota hän käytti keskustellessaan kanssani tuttavuutemme ensi aikoina. Mutta ilakoiva leikillisyys oli poissa. Ääni tuntui suruiselta, sortuneelta.
Että sen pitikin olla Altenhof! Kaiken muun minä olisin voinut sietää, mutta että sen piti olla Altenhof, ylpeän itsetietoinen, sietämättömän vastustamaton Altenhof. Toiselta puolen oli kuitenkin tämä, kun puolueettomasti asiaa arvosteli, niin sanoakseni lieventävä asianhaara. Kuinkapa hän yksin olisi voinut vastustaa Altenhofia! Miksikä täytyisi naisten yksin olla tuomitut vastustamaan ja taistelemaan aistillisuuden houkutuksia vastaan, kun me sitävastoin saamme rentonaan antautua niihin?
"Ah, ei niin", vastasi hän, "sen olet sinä käsittänyt väärin. Minä olisin voinut koko ikäni asua hänen läheisyydessään, seinä väliä ystävällisellä kannalla hänen kanssaan, mutta minä en olisi voinut olla vailla ajatusten vaihtoa hänen kanssaan, vailla niitä opetuksia, joita häneltä sain niin monessa asiassa, joka oli minun henkinen ravintoni siihen aikaan. Se oli näet sen jälkeen kuin minua oli kohdannut suuri vastoinkäyminen romaanini suhteen, kirjailijatoimeni suhteen. Ololtani oli riistetty kaikki sisällys, elämäni oli vain syömistä, nukkumista, opetustuntien pitämistä. — Siihen aikaan ei Altenhof ollut sellainen kuin hän nyt on, sen voit uskoa sanallani. Hän pyrki vakavasti korkeita päämääriä kohti, hän oli ehkä vain liian harras — ja että huomioon että hän oli ensimäinen arvokkaampi mies, jonka opin tuntemaan. Me seurustelimme ensin kauvan aikaa pelkästään ystävyyden kannalla. Sitten hän äkkiä muuttui, ensin siten, että hän tuli huomaavaisemmaksi, ystävällisemmäksi, sydämellisemmäksi. Se teki minulle hyvää, enkä minä aavistanut mitään. Kun hän sitten alkoi olla kiihkeä, pyytää, rukoilla — niin oli se säälistä hänen himoansa kohtaan, kiitollisuudesta, kuin minä myönnyin. Ihmisten tuomiosta en välittänyt, hänen ystävyytensä oli minulle kaikki."
Miten tuskallista kertoa tätä! Miten tuskallista kuulla!
"On kylliksi, jo riittää! Älä puhu siitä, Eva."
"Sinä tiedät, että minä olen lohduttautunut hänen menettämisestään, että minä olen aivan toinen. Minulla on päämaali, jota varten elää, ja minä olen taistelemalla saavuttanut itselleni oikean sielunrauhan. Sellaista rauhaa, jonka on niin katkeralla taistelulla saavuttanut, ei enää kadota. Eikö niin Lothar?"