Tämä viimeinen lause koski minua. Sitä ei voinut väärin käsittää. Se merkitsi, että voisin olla levollinen. Hän lohduttautuisi minunkin menetyksestäni. "Tiedätkö, mitä en voinut olla ajattelematta viime yönä?" alkoi hän aivan toisella äänellä. "Sanotaan, että jokainen tosirunoilija on myöskin ennustaja, heissä on jotakin profeetallista. Sinä olet tosirunoilija. Näytelmässäsi olet jo kerran elänyt sen, mikä nyt on kohdannut sinua. Loppu vain on toisenlainen."
"Eipähän", vastasin minä pontevasti. "Jos minun on oltava ennustaja, niin tahdon olla todellinen ennustaja. Silloin on loppukin oikea, ja minä syleilin häntä niin lämpimästi ja sydämellisesti, että onnellinen, kiitollinen hymy kuvastui hänen kasvoiltaan.
"Mutta sinähän olet jo pannut tavarasi kokoon, rakkaani!" jatkoin minä katsellen huonetta. "Niin, emmehän voi viipyä täällä. Me emme kumpikaan kestä päivät pitkät puhella jonninjoutavista asioista."
"Eivätkö vanhempasi vielä tiedä mitään tästä?" kysyi hän äkkiä.
Sitä en minä tiennyt. Että jotakin oli tapahtunut, lienee heidän täytynyt arvata. Mutta asian oikeata laitaa eivät he voineet varmaankaan aavistaa.
"Sinä et saa taistella Konstantinin kanssa", rukoili hän vielä. "Hän on pyytävä sinulta anteeksi tahi lähettävä pyytämään anteeksi."
"Se on jo tapahtunut."
"Anna sen riittää."
Minä en vastannut, ja hän käsitti sen myöntymykseksi.
Iltapäivällä me matkustimme pois. Emme välittäneet siitä, uskottiinko meidän selittelyjä vai ei. Me tahdoimme päästä sieltä — pois — ikäänkuin kaikki olisi ollut sillä autettu.