Seuraavat kaksi päivää olivat kauheita. Minä olin kuin lyöty ihminen, joka on saanut ankaran iskun, ei kuitenkaan kyllin kovan kaataakseen hänet maahan, mutta kuitenkin vienyt tasapainon ja kyvyn pysyä pystyssä Sellainen oli minun sieluntilani. Minä olin kadottanut mieleni tasapainon. Ahdistava levottomuus vaivasi minua, ja vähäisinkin aihe oli kylliksi saattamaan minut suunniltani. Kotona oli minun mahdotonta olla. Ja kadulla pelkäsin tapaavani tuttavia, varsinkin sellaisia, jotka myös olivat tahi vielä pahemmin olivat olleet Altenhofin tuttavia.
Minut valtasi epäileväinen uteliaisuus. Jospa hän tietää tämän! Minä tunsin vastustamatonta halua selittää hänelle asian, puhdistautua, ja unohdin samalla aivan, ettei täällä vielä kukaan tiennyt kihlauksestani. Älä luule, tahdoin minä huutaa jokaiselle erikseen — älä luule, että minä olen se petetty tyhmeliini, jona sinä minua pidät! — näinhän minä hänen päältään, että hän piti minua tyhmeliininä — minä tiedän kaikki, mutta minä katson asiaa toiselta kannalta kuin sinä. Sama oikeus kaikille, ei ainoastaan miehille, seuraus on siis aivan yksinkertaisesti — —
Kuinka usein pidinkään tämän puheen, pitemmin, seikkaperäisemmin, tietenkin itsekseni. Oikeastaan onhan se turhaa, että minä näin yksityisesti käsittelen asiaa, oikaisin minä itseäni — kirjanihan puhuvat puolestani, varsinkin ne, joita vielä tulen kirjoittamaan; jos ei ensi sunnuntain aamuna — — Onhan kuitenkin näytelmäni valmis ja tulee esitettäväksi ensi talvena; se on oleva jonkinlainen testamenttini, niin sanoakseni viimeinen tahtoni.
Olin tuskin ennättänyt D:n kaupunkiin, kun jo tapasin Nordaun kadulla. Hän oli aikalailla hämmästynyt nähdessään minut täällä, sillä minä olin sanonut hänelle, että minä loma-ajaksi matkustaisin vanhempieni luokse. "Minä luulin sinun viipyvän siellä ollaksesi Altenhofin häissä. Nehän tulevat muhkeat? Vai kuinka? Sunnuntaina kahden viikon päästä. Jo toissapäivänä lähetettiin kutsukortit. Sinä kai tulet olemaan sulhaspoikana. — Etkö? Tehän olitte niin hyviä tuttavia. Oletko kuullut, mitä on ajateltu panna toimeen. Kaikki hänen hyljätyt rakastajattarensa tulevat seuraamaan hääkulkuetta puettuna surupukuun ja sitten kirkonovella laulamaan: 'Stirb durch uns du Ungeheuer!'
"Hän nauroi ääneen omalle sukkeluudelleen ja minä olin tuntevinani kuinka piirteeni jäykistyivät.
"Pahinta oli kuitenkin olla yhdessä Evan kanssa. Ja me olimme melkein aina yhdessä. Se tuntui minusta melkein velvollisuudeltani. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta emme kosketelleet ensinkään sitä, mikä oli tapahtunut ja kuitenkin tiesimme kumpikin, että me herkeämättä sitä ajattelimme. Syyttäjän ankaruudella olisin tahtonut vetää hänet tilille jokaisesta hetkestä, mitkä hän oli viettänyt Altenhofin kanssa, ja kuitenkin olin minä toiselta puolen kiitollinen siitä, että tiesin niin vähän.
"Minä en ollenkaan tiedä, mitä me puhelimine toisillemme ja minä olen vakuutettu ettei hänkään sitä tiedä. Kumpikin tiesimme, että ne olivat vain sanoja, sanoja, sanoja, joita tulvi huuliltamme, aivoilla ei ollut niiden kanssa mitään tekemistä.
"Ainoastaan yksi ajatus oli minulle selvä. Onko tällä tavalla aina jatkuva? Läpi koko elämän? Sehän on sietämätöntä. Ja minä odotin aikaa, jolloin kaikki oli toisenlaista. Tämän täytyy muuttua toisenlaiseksi. Eva huomasi sen kyllä. Silloin minä uskoin, että nämä tarkoituksettomat sanani voisivat peittää mielentilani häneltä.
"Nyt minä muistan kuinka hän vähitellen muuttui. Ensin oli hän usein puhunut siitä kuinka menetettyäni kunnioitukseni häntä kohtaan en voisi rakastaa häntä, mutta sitten ei hän enää virkkanut mitään siitä. Ei sentähden että hän olisi uskonut vakuuttelujani, vaan sentähden että hän oli varma asiastansa. Hän näki että minun rakkauteni jäähtyi, herkeämättä, peruuttamattomasti. — — Ei, Eva, ei ja taas ei! Minä en ole kadottanut kunnioitustani sinua kohtaan. Minä tiedän, että sinä olet hyvä, jalo ja uljas nainen, yksi parhaita. Minä pidän sinua suuressa arvossa, paljoa korkeammalla kuin noita hienoston tyhmiä hanhia, jotka tuntevat elämää vain kertomusten mukaan. Sinussa on luonnetta, persoonallisuutta. Sinä olet muodostanut elämäsi oman mielesi mukaan, sinä teet työtä, sinä olet hyödyksi toisille ja kaiken tämän omilla voimillasi. Niin, minä kunnioitan sinua, uskollinen, minä tahtoisin olla sinun ystäväsi, samoin ajatteleva ystävä. Ystävyyttä, toveruutta niinkuin miesten kesken. Mutta se suloinen, sanomaton 'jokin', mikä vastustamattomasti kiehtoo meitä, mikä taikavoimatpa kietoo meidät teihin — se on kadonnut.
"Minä pidän sinua suuressa arvossa, ja kun minä nään sinun totiset, kalpeat pikku kasvosi, valtaa minut sanomaton sääli. Minä säälin sinua Mutta sääli, Eva, on rakkauden kuolema. Teissä naisissa, sanotaan, voi säälistä syntyä rakkautta, se on hitunen äidillisyyttä, mikä sekoittuu teidän rakkauteenne. Meidän miesten ei ole niin; varsinkaan ei minun. Siellä missä sääli ilmestyy, siellä kuolee rakkaus. Mutta sitä sinä et koskaan ole kokeva — Eva. Se olisi julmaa, se olisi vääryyttä. Minä rakastan sinua, rakastan sinua!