"Minun täytyy vielä mainita jotakin aivan omituista. Kuta lähemmä sunnuntai joutui — nämä kaksi päivää tuntui minusta kahdelta viikolta — sitä enemmän haihtui vihani Altenhofia kohtaan. Voin jo ajatella häntä tuntematta vastenmielisyyttä. Eikö hänellä pohjaltaan ollut oikein? Olinko minä ehkä asettanut Evan liian korkealle? — Hyi, mikä ruma ajatus! Mutta ajatus oli kuitenkin ajateltu. — Se sopii kuitenkin hyvin niihin mielipiteisiin ja pyrkimyksiin, joita minä harrastan. Voidaan taistella olevien lakien ja tapojen muuttamiseksi, mutta käytännössä asettaudutaan niitten mukaan vasta sitten kuin on tämä muutos saavutettu. Muutoin ei olisi ihmeteltävää, jos asetettaisiin samalle tasalle, kuin ne, jotka toimivat samoin ilman erityistä vakaumusta.
"Minä en tahdo tuomita Altenhofia. Ajatteles, jos minä ampuisin hänet vaivaiseksi niin vähää ennen häitä — taikka hän minut. Mieluummin hän minut. Silloin olisin kaikesta päässyt. Tahi olisi se ainakin lepohetki päiväin kulussa. Kulussa? Ei kuin tuntien hitaassa matamisessa, käännekohta, loppu — kaikkein mieluimmin kuolla kerralla.
"Hän minut. Senhän voi edeltäpäin arvata. Tunnottomana kannettiin minut asuntooni, tunnottomana makasin minä siellä kauvan. Kuinka kauan, sitä en tiedä — mutta hyvin kauan sen on täytynyt olla. Ensimäinen tunne, minkä muistan, on epäselvä, mutta suloinen tunne. Niin suloista saada oikein levätä! Ei ajatella mitään, ei puhua mitään, — saada ajatuksia ja sanoja ulkoapäin, nähdä asioita, joita ei ole olemassa, jotka ovat olleet, jotka tulevat tapahtumaan. Nähdä nykyinen sukukunta kuin loppuun palanut kynttilä. Ja kylmiä kääreitä ja viileitä käsiä kuumalla otsallani.
"Oletko se sinä, Eva? Minä rakastan sinua. Usko minua — minä rakastan sinua — minä tahdon unohtaa kaikki — sehän on jotakin kun minun piti unohtaa? Me unohdamme sen ja me tulemme sitten onnellisiksi. Saat olla varma siitä. Minä kunnioitan sinua niin suuresti. Ja sitten voin minä taas suudella sinua. Sinullahan on musta puku, Eva. Niin tänäänhän lienee Altenhofin häät, sinähän menet surusaattoon. 'Stirb durch mich, du Ungeheuer!' Älä itke, Eva. Mutta älä pidä mustaa pukua päälläsi, minä pyydän!"
"Olenkohan minä uneksinut kaiken tämän? Olenko minä lausunut tämän ääneen? Herra tohtori, oliko minun morsiameni täällä, kun minä olin sairaana?
"Hän ei ollut huoneessa, kun minä virkistävän unen perästä ensin aukasin silmäni. Ainoastaan lääkäri istui vuoteeni ääressä, ystävällinen vanha herra, ei Nordau. Hän olisi nähnyt enemmän, kuin mitä halusin hänen näkevän, ja hän tunsi Altenhofin liiankin hyvin.
"Kyllä hän oli täällä. Hän läksi pois vasta eilen, kun minä vakuutin hänelle, ettei Teillä ollut mitään vaaraa. Hän sai kirjeen, missä häntä pyydettiin sukulaistensa luo."
"Mutta hänellähän ei ole ketään sukulaisia väitin minä hieroen silmiäni.
"On kyllä! Kun mitä tarvitaan, niin on meillä kaikilla sukulaisia, jotka muistuttavat olostaan."
Iltapäivällä sain kortin häneltä, joka vahvisti lääkärin sanan; sen ohessa jäähyväistervehdykseksi mitä kauneimpia valkoisia ruusuja. Valkoisia ruusuja! Hautajaiskukkia — minä en voi sietää valkoisia ruusuja. Kuinka voi hän valita juuri sellaisia? Kalpea valkeus, iloton tuoksu — pelkkää surua ja menettämistä —