Tulin hieman malttamattomaksi kuullessani tuon monisanaisen anteeksipyynnön, joka oli aivan vastakohtana hänen lyhyelle ja selvälle kirjoitustavalleen kirjeessä, ja joka tuntui aivan tarpeettomalta, kun ei haju kuitenkaan siitä tullut, paremmaksi ja minun vain täytyi kauvemmin viipyä siinä.
"Ei se mitään, ei se mitään", keskeytin minä ja puutuin heti asiaan.
"Te tiedätte kai että asia koskee tieteellisiä käännöksiä?"
"Niin oli ilmoituksessa", vastasi hän lyhyesti ja antoi siten tieten tahi tietämättään minun ymmärtää, että myöskin minä olin käyttänyt liikoja sanoja.
"Te olette kai tottunut sellaiseen työhön", kysyin minä ja otin epäröiden esille kirjani. Hän selaili niitä tutkien.
"Sen kyllä luulen", hän vastasi, "minä olen usein kääntänyt sosiaalipoliittisia ja filosoofisia teoksia. — Ah, Stuart Mill!"
"Tunnetteko hänet?"
"Kyllä."
"Työ koskee ensinnäkin pääasiallisesti Stuart Milliä, ei niin paljon hänen teoksiaan, jotka suurimmaksi osaksi ovat käännetyltä, kuin lausuntoja niistä, kirjoituksia niitten johdosta, jotka koskevat naisasiaa. Minä en oikeastaan tarvitsisi sananmukaista käännöstä, mutta koska —"
"Koska Te ette tiedä, onko minulla kyllin älyä laatia luotettavaa otetta", puuttui hän minun puheeseni, "niin täytyy Teidän turvautua käännökseen."
Niin juuri. Aivan samaa olinkin ajatellut, joskaan en olisi pukenut sitä niin alastomiin sanoihin. En pitänyt tarpeellisena lausua kohteliaisuuksia tuiki tuntemattomalle naiselle, kauppamaista sopimusta tehdessä, enkä väittänyt hänelle vastaan. Hänkään ei näkynyt odottavan sellaista, vaan kysyi heti milloinka minä halusin saada käännökset. — Niin pian kuin mahdollista.