Niin pian kuin mahdollista, sitten ilmottaisin kohta hänelle, Sillä haavaa en mitenkään joutanut — onnittelukirjeen vuoksi, Tätä en kuitenkaan sanonut hänelle.
9 p. huhtikuuta.
Kun vuosikausia seurustelee jonkun kanssa, häipyy aivan mielestä hänen ulkonainen esiintymisensä. Niin kauvan kuin oleskelin Altenhofin kanssa kymnaasissa ja vielä ensimäisinä ylioppilasvuosinakin, jotka me vietimme yhdessä, en ajatellut koskaan, miltä hän oikeastaan näytti. Minä tiesin että hän oli paras miekkailija ylioppilaskunnassa, mies, joka uskaltaa vaikka mitä ja voi kestää kaikki, joka raudanlujalla jäntevyydellä ja johdonmukaisesti pyrkii siihen päämäärään, jonka on kerran asettanut itselleen. Tänään kun hän niin äkkiarvaamatta ilmestyi luokseni, ei minulla ollut aikaa saada esiin sitä kuvaa hänestä, joka oli kätkössä jossakin aivosopukassani; ja siten näytti hän minusta aivan uudelta ilmiöltä.
Hän ei ole ensinkään mitä tavallisessa puheessa sanotaan kaunis mies, eikä hän suinkaan pitäisi siitä hieman epäilyttävästä kunniasta; mutta jos tahtoisin kuvitella jotakin, joka sanan täydessä merkityksessä vastaisi miehuullisuuden käsitettä, ja joka sen kautta kuitenkin täytyisi olla "kaunista", niin olisi se juuri hänen ulkonäkönsä: korkea voimakas olento, hieman huoleton ja kuitenkin varma itsetietoinen ryhti, uljas pää, kirkkaina ja kylminä katselevat siniset silmät ja lisäksi iso naarmu vasemmassa poskessa. Naarmu ei ole mikään sivuseikka. Se merkitsee monelle neidonsydämelle yhtäpaljon kuin urhoudenmitali, ja jos olisin viisas mies, niin ehken enää nauraisi nuorille tovereilleni, jotka sirottavat suolaa verekseen haavaan estääkseen sen paranemista. Altenhof ei tehnyt niin. Hän hankki itselleen niin monta naarmua — itse jakaen niitä vieläkin enemmän — ettei tarvinnut pelätä niiden kaikkien jäljettömiin paranevan.
Hän ei ollut ensinkään turhamainen, ei puvussaankaan. Pukunsa soveltui hänelle, niinkuin olisi varta vasten häntä varten luotu. Semmoisena kuin hän ilmestyi ovessa kalabrilaishattu päässä ja väljä keisariviitta huolettomasti heitettynä olkapäille näytti hän koko komealta. Olin niin syventynyt työhöni ja samalla niin hämmästyksissäni nähdessäni Altenhofin, että minun piti niin sanoakseni herättää itseni ja toistin hänelle onnentoivotuksiani jonkunlaisessa puoleksi valveilla olevassa horrostilassa. Hän lienee huomannut ponnisteluni, sillä hän hymyili ivallisesti ja lausui: "Kiitän parhaiten ystävällisistä onnentoivotuksistasi. Olithan jo kirjeellisesti onnitellut niin kauniisti — myrskyjä, pienempiä ja suurempia hieman varomattomasti. Morsiameni ei ollut kovinkaan hyvillään semmoisista muistutelmista."
"Mutta miksi näytit kirjeen morsiamellesi?" kysyin minä kummeksien.
"Poika parka!" nauroi hän — tuo raikas nauru oli niin tuttua minulle vanhastaan. "Näkyy, ettet ole ollut vielä kihloissa. Onnittelukirjeet ovat yhteistä omaisuutta."
"Miksikä hän yksin ei saisi tietää, mitä koko maailma tietää?" huomautin minä. Minulla ei ollut mitään halua antaa hänen tehdä pilkkaa itsestäni. "Sanotaan, että entiset voitot eivät vahingoita miestä tytön silmissä."
"Se on totta. Ja Margalla on tavattoman tyyni ja harvinaisen tasainen luonne."
"Se on, hän ei ole ensinkään luulevainen?"