"Marga asuu enonsa salaneuvos Vinklerin luona, jonka sinäkin tunnet", alkoi Altenhof taas puhella. "Vinklerit ovat pyytäneet tervehtimään sinua ja pyytävät sinua heille ensi perjantaina. Me aiomme viipyä täällä koko viikon, ja Marga on iloitseva saadessaan nähdä sinut jälleen."
"Nähdä jälleen?" huudahdin minä niin kummastuneena, että Altenhof alkoi nauraa.
"Paras ystäväni. Jos en tietäisi sitä ennen, niin käsittäisin sen nyt selvästi, että sinä olet suuri saksalainen oppinut ja suuri saksalainen runoilija — semmoisina kuin ne kuvataan huvinäytelmissä." Lopun olisi hän hyvin voinut jättää sanomatta. Aina kun puhe kääntyy kirjailijatoimintaani, käyttää hän tuota ivallista kieltä. Olen jo kerran nuhdellut häntä siitä ja tiedän siitä lähtien, että hänen halveksimisensa ei koske minua, vaan runoutta ja kaunokirjallisuutta ylimalkaan. "Oletko tosiaankin unohtanut tuntevasi morsiantani?" jatkoi hän. "Marga Döhren, sisaresi ystävä. Hän on jo kaksi vuotta asunut vanhempiesi talon viereisessä talossa."
Olisi kyllä ollut helppoa puolustautua, mutta en tahtonut loukata hänen ylkämiesylpeyttään. Puheenalainen Marga oli näet niin vähän kiinnittänyt huomiotani, että olin aivan unhottanut hänen olemassa olonsa. Nyt muistan hänet paksuksi ja kömpelöksi, laiskaksi ja äänettömäksi koulutytöksi tahi äsken täyteen ikään päässeeksi nuoreksi neidoksi, ja minä toivoin itsekseni, että hän olisi sen jälkeen kerinnyt muuttua eduksensa. Altenhof säästi minulta kuitenkin vastaamisen vaivan. Hän oli mennyt kirjoituspöytäni luo ja oli sattumalta huomannut käännökset, jotka olivat siinä hajallaan, vaikkakin vielä tarkastamatta.
"Mitä sinulla tässä on?" hän kysyi äkkiä.
"Mitä niin?"
"Tarkoitan tuota käsikirjoitusta, se ei ole sinun käsialaasi."
"Ei, ne ovat käännöksiä, joita minä tarvitsen erästä suurempaa teosta varten."
"Vai niin. Ei siis mitään kirjeitä. Tapaamme toisemme perjantaina."
10 p. huhtikuuta.