CRYSANTHEMUM.
On pöydälläni kuolonsairas crysanthemum… kun ruskoväri vaalee sai jo mätää[7] verisilmä taivoon kääntyy huutain hätää, kuin synnin syypään harras Gloria te Deum.
Sai salaa kuningatarkukkaan turmelus,
vain kieli kerrallansa perään antoi.
Päät kiemurteli kuten tuskan kouristus,
mut pitkä juuri terveen punaa kantoi.
Se taisteli kuin sankaritar onnestaan,
kun kuolinhaavoin ylivoimaan murtuu.
Vie!' elon pirstojakin pitää rakkaanaan,
pyhimmät tunteet taistossa vaan turtuu.
Sen veripuna silmä loisti ilkkuen,
kun venyi aika kovan kärsimyksen,
mut hymyi aina, jos koski sitä hoivaten.
Vaan armoton oi' käsi hävityksen.
Nyt kaunis kuollut… Kielet riippuu kuivina täys tyhjyyttä ja olemattomuutta, mut siemenissään iankaikkisuutta kuin yksinkuolleen runoilijan aatteessa.
TAKAISIN PALANNUT LEMPI.
Sinä olet niin varma minusta kuin aurinko taivaastansa. Se julma tietää sen pysyvän alati paikallansa.
Niin ylpeenä se viillettää
sen puhtaan sinistä pintaa.
Ei näytä lainkaan tietävän
miten polttaa taivaan rintaa.
Tulis kerran tuomio viimeinen
ja taivaskin tulessa kiehuis,
niin eiköhän korskea aurinko
myös hulluna kerran riehuis.