"Olivatko ne kaikki orjia?"
"Eivät, — vaarisi oli loppu-ikänsä jo vapaa."
"Lue minulle sinisestä vihosta jotain, isä!"
Isä kohensi silmälasejaan, luki juhlallisesti, laulavasti kuin kirkossa:
"Tänään ristittiin Pyhän Kolminaisuuden nimeen rakas poikamme, esikoisemme, jolle Pyhässä Kasteessa annettiin nimi Ants Mihkel, joka ensimäinen nimi on Herrassa nukkuneen isävainajani mukaan. Kummit lahjoittivat tässä tilaisuudessa äsken ristitylle kaksi ruplaa, viisikymmentä yksi kopeekkaa, kaikki hopeassa, (paitsi tietysti kopeekan kappale)."
Kerran Ants yksin jäätyään itse alkoi selailla sinikantista vihkoa.
Hän luki:
"Sisareni Ann, naimisissa Väljaotsan isännän kanssa, oli jo varhain joutunut perkeleen pauloihin, joka meitä kaikkia vaanii. Synnytettyään lailliselle aviomiehelleen kolme lasta, täytettiin hänen sydämensä lihallisella rakkaudella omaa renkiään Jüri Nilbeä kohtaan, jolle hän synnytti neljännen lapsensa. Mutta vielä väkevämmäksi kävi kiusaajan ääni heissä, kunnes edellä mainittu Jüri Nilbe sisareni Ann'in suostumuksella otti hengiltä Väljaotsan Peeterin. Josta teosta heidät kirkolla julkisesti kaakinpuussa ruoskittiin ja Siperiaan lähetettiin. Tämän kaiken olen kirjoittanut tähän yhdeksi kauheaksi varoitukseksi, murheella täytetyllä sydämellä sisareni tähden, toivoen hänen viimeisellä hetkellään, josta tosin en mitään tiedä, mielensä muuttaneen ja armosta osalliseksi tulleen."
Antsista tuntui, kuin olisivat isän kauniit, pystyt kirjaimet tässä kohden raskaasti ja epätasaisesti paperille piirtyneet.
Illalla hän kysyi isältään: