Isän käsi lepäsi Antsin tuuhealla tukalla ja painoi sen lakoon.
Ants katseli puuta ja sen haaroittuvia oksia, hänestä oli ihmeellistä itse olla puun keskuksena, kaikkien koukeroisten oksien päämääränä. Hänestä tuntui, kuin eivät puun kaukaisemmat oksat voisi tietää hänestä mitään, niinkuin niillä ei olisi aavistustakaan, että yhtyisivät tyveen, joka merkitsi pientä poikaa. Ja kaikkia niitä oli tarvittu, että hän olisi olemassa, ei yksikään oksa saanut puuttua, ketju oli eheä ja päättyi häneen.
Ants tavasi: "Mäe Jüri — kuka se on?"
"Olipa vaarisi isä."
"Mitä hän teki?"
"Teki päiviä moisioon."
"Entä tämä tässä?" Ants osoitti oksaa.
"Sootaga Karla."
"Tekikö hänkin päiviä moisioon?"
"Teki, — kaikki tekivät."