Koulutyön päätyttyä isä usein istui siniseen vihkoon kirjoittelemassa.
Ants kykki sohvan nurkassa ja katseli isää. Isän nenä oli käyrä, ja ylähuuli paljaaksi ajeltu sekä pitkä, leuan alla tiheni parta, joka harvoina haituvina poskia reunusti. Tukka oli sileällä sivujakauksella.
"Isä, mitä sinä kirjoitat?"
"Tulehan tänne!"
Isän suonikas käsi liikehti paperilla, Ants näki ikäänkuin paljasoksaisen puun, joka haaraantui joka taholle. Isä osoitti puun tyveä.
"Mitäs tässä on?"
Ants tavasi: "Ants Raudjalg."
"Niin, — siinä sinä olet. Se on sinun sukupuusi, tämä. Kaikki oksat ja haarat yhtyvät sinuun."
Isän kynä juoksi pitkin puun runkoa ja oksia.
"Nämä ovat sinun esi-isiäsi. Näin paljon on ihmisiä tarvittu, että saataisiin syntymään tuommoinen pojan naskali."