"Onko minulla muitakin tätejä, paitsi Kadri-täti ja Metsanurgan täti ja
Auduman täti… Onko Ann tätikin?"
Ants oli silloin jo vuoteessaan, joka alkoi käydä hänelle liian lyhyeksi, niin että hän makasi sääret sykkyrässä.
Isä pysähtyi, silmät terästyivät läpitunkeviksi.
"Otitko sinä itse isän sinisen vihon?" kysyi isä.
Ants kavahti isän kaulaan, puristi, kuollakseen häpesi.
"En minä siitä niin, että sen otit, mutta miksi koetit kierrellä, — se minua pisti", sanoi isä.
Siitä pitäin isä ehtoorukouksessa aina nimitti erityisesti Ann tädinkin.
Isän sisaruksia oli alkujaan ollut täysi tusina, vaikka he sitten olivat hajaantuneetkin joka ilman suunnalle, suurin osa kuitenkin lähipitäjiin.
Isällä oli aikoja, jolloin joku monista sisaruksista äkkiä muistui hänen mieleensä, ilman mitään aiheuttavaa syytä. Hän alkoi ajatella jotakuta veljeä tai sisarta lakkaamatta, tunsi levottomuutta ja edesvastuun painoa. "Nyt velimies taas tarvitsee minua", hän sanoi äidille. Vihdoin kerääntyivät huolet kukkuralleen, isä valjasti hevosen ja lähti veljen luo.
Kerran oli Ants hänen mukanaan tällaisella retkellä, ja siitä jäi hänen mieleensä kummallinen ja sekava kuva. Hän muisti selvästi isän kasvot, vaikka ei olisi voinut sanoa, missä kohden isä oli istunut, joka tapauksessa niin, että tulenpaiste niihin sattui. Ulkona oli ollut hyvin kylmä, isän posket ja korvalehdet punoittivat, ja leukaparran haivenista suli huurre. Isä puhui koko ajan, ensin hyvin lempeästi, mutta kun toiset kasvot yhä pysyvät kovina eivätkä ota heltyäkseen, niin tulee isänkin ääneen terästä. Ants ei ymmärrä mitään, sillä he puhuvat tuvan toisessa päässä, mutta hän tuntee, että setä on tehnyt jotain pahaa, ja että isä nuhtelee siitä… Ulkona pyryttää, mutta sitä ei voi nähdä, sillä ikkunat ovat jäässä, — kaikki on pehmeää hämäryyttä ja sulavuutta, isän äänikin on sulattava…