Vihdoin laukee kovissa kuuntelevissa kasvoissa pingoitus, mutta isä puhuu yhä pehmeämmin. Sedän vaimo nyyhkyttää.
Silloin isä nousee, pyyhkäisee märkää tukkaansa, hymyilee koko suulla, niin että terve hammasrivi välkkää: "hyvästi nyt täksi kertaa!" Paluumatkalla Ants senverran kurkistaa vällyjen alta, että näkee tien ohessa mustanpuhuvan, humisemattoman mäntymetsän, jonka harteilla on harmaata lunta. Ja hän nukkuu lämpimiin nahkasiin siinä varmassa vakuudessa, että isä tietää ja näkee kaikki.
Joskus, vaikka hyvin harvoin, avasi isä nurkkakaapin ja otti sieltä esiin värillisiä paperirahoja sekä kaksi kirjavaa, kotkapäistä paperia, joitten liepeissä oli irtileikattavia lippuja.
"Näillä sinut kerran kouluun pannaan", sanoi isä ja hymyili.
Kirjavat olivat valtion palkintolainapapereita, sanoi isä kerran.
Syys- ja maaliskuussa oli isä tavallisesti levoton, käväisi monta kertaa päivässä kaapillaan, otti esiin kotkapääpaperit, käänteli ja katseli niitä. Antsin piti joka päivä käydä pappilassa kysymässä, oliko posti tullut.
Ants kuuli, kuinka isä alituisesti puhui äidille jostain voitosta, kahdestasadasta tuhannesta ruplasta, ja kuinka äiti nauroi tai toisinaan härnäsi isää, kävipä joskus kärsimättömäksikin, jolloin isä ikäänkuin häpeillen loittoni.
Mutta illalla isä taas otti puheeksi paperit. Ants makasi välihuoneessa ja kuunteli, isän ja äidin vuoteen reunalla paloi kynttilänpätkä, ja varjot vaelsivat suurina seinällä. Vihdoin se sammui, sittenkin kuului pimeydestä yhä isän selittelevä ääni.
"Tyytyisit nyt pienempäänkin voittoon", kuului äidin ääni.
Mutta isä yhä kertoi kahdestasadasta tuhannesta ruplasta, jotka eivät antaneet hänelle rauhaa, määrättömästä kultaläjästä, rikkauden vuoresta, josta voisi koko maailmaan siunausta ja onnea siroittaa, jos hänen, Mihkel Hesekiel Raudjalan käsi pääsisi kiiltäviä kolikoita pyörittämään.