Siitä asti olivat Raudjalan rakkaat tupakkavehkeet lukon takana, ja avain äidin taskussa.
Kesäkuun loppuvaiheilla tuli Ants hyvästiä heittämään.
Hän viipyi muutamia päiviä.
Kerran järjestäessään takakamarissa isän kirjahyllyä hän sai käsiinsä paksun paperin isonkirjan ja sinikantisen vihkon välistä.
Hän aukaisi sen levälleen pöydälle. Se oli sukupuu, jonka isä kerran oli Antsin lapsuudessa piirtänyt.
Sen monihaaraiset oksat yhtyivät kaikki tyveen, johon isän selkeällä käsialalla oli piirretty: Ants Mihkel Raudjalg.
Ants muisti selvästi juhlallisen tunteen, joka hänet oli vallannut, kun isä ensi kerran hänelle oli sukupuuta selittänyt, — kuinka hän oli kunnioituksella katsellut oksien mutkikkaita haaroja ja pitänyt ansaitsemattomana kunniana, että hän, pieni pellavapää poika, oli koko komean paperin keskipisteenä.
Jotain juhlallisuuden tunteesta oli vieläkin jäljellä.
Tämä oli siis hänen aateliskirjansa, orja-aatelia. Seitsemän polvea työ-orjia, — se kuului joltakin, niinkuin, — niinkuin — ruoskan läjähdykseltä. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi ja seitsemän. Ja seitsemännen takana kahdeksas tietysti. Puu haaroittui yhä, kasvoi yhä pitemmäksi, puhkaisi rungollaan seitsemänsatavuotisen orja-ajan ja lakaisi latvallaan pakanuuden vapaustaisteluja.
Mutta sen tyvessä oli pieni, mitätön puumerkki, — ennen aikojaan väsynyt virolainen koulupoika, — ja se oli hän, — Ants Raudjalg.