Yhtäkkiä hän oli näkevinään kuin pitkässä jonossa esi-isänsä, seitsemän, kahdeksan polvea taaksepäin, — kaikki moision työ-orjia. He astuskelevat hitaasti ja peräkkäin moisiota kohden, kullakin veroviljasäkkinsä selässä. Säkit ovat raskaat, sentähden ovat kaikkien selät köyryssä. Viimeisenä kulkee hänen vaarinsa, josta isä hänelle usein on kertonut, hänellä on pitkä, kellanvalkea tukka, joka valuu hartioille.
Antsista tuntui, kuin olisi hän mennyt toisen luota toisen luo, pitkin riviä, ja puhutellut heitä kutakin.
"Minkätähden olen minä väsynyt, minä, Ants Raudjalg, — teidän jälkeläisenne niin ja niin monennessa polvessa?"
"Minkätähden en ponnahda pystyyn, kun minut painetaan alas?"
Mutta ei kukaan vastaa hänelle, ei edes käännähdäkään, he vaan kulkevat ja veroviljojaan kantavat, selät köyryssä.
Viimeisenä vaarivanhus, josta isä joskus oli kertonut, että hänet oli moision tallinpenkillä pahanpäiväiseksi pieksetty, niin että hän vielä ikäloppuna selkäänsä arasteli, yksin kylynsä kylpi ja saunassa arpensa vihtoi.
Silloin se äkkiä hänelle selvisi, hän pui heille nyrkkiä, he olivat siihen syypäät, työ-orjat, jotka olivat käyttäneet hänelle tulevan voiman, olivat sen hikenä vuodattaneet moision pelloilla ja niityillä. Hänelle tulevan voiman, hänen omaisuutensa, hänen laillisen perintönsä.
Eivätkä ainoastaan he olleet syypäät, vaan isäkin, joka ensimäisenä sivistyksen portaille kohosi. Se oli liian suuri hyppäys, liian suuri voimainponnistus, josta kokonaiset sukupolvet saivat kitua. Hänen vaariansa pieksettiin ilman lakia tallinpenkillä, mutta hän, pojanpoika, tutki itse samaisia lakeja yliopistossa.
Hänen väsymyksensä oli koko hänen heimonsa väsymystä, entisten sukupolvien eläessä kerääntynyttä väsymystä. Sitä väsymystä he kuihtuivat kuten soilla harmaatuohiset koivut maan liikaa märkyyttä.
Ants taittoi kokoon paperin ja pani sen paikoilleen.