Mutta opettaja ei katsahtanutkaan luokkaan, vaan vihkoonsa ja huusi esille pojan, — taas toisesta penkkirivistä.
Antsin jännitystä yhä kesti. Hän pakoittautui kuuntelemaan kuulustelua, mutta huomasi ikävystyvänsä ja säpsähti hereille, kun opettaja alkoi laskea yhteen pojan lukukauden kuluessa antamien vastausten numeroita.
"Kaksi — neljä — viisi, yksi — kolme — jaettuna viidellä… on yhtäkuin…"
"Saat kolmosen, — voit mennä!"
Ants näki pojan palaavan penkilleen ja vaipuvan täydelliseen välinpitämättömyyteen, — hartioitten veltosta ryhdistä päättäen hän melkein torkkui.
Sensijaan hänen läheisimmät naapurinsa olivat hermostuneen virkeitä.
Taas kutsuttiin esille poika, — edellisen vierustoveri. Hän sai kaikista vastauksista viitosen ja irvisti leveästi takaisin tullessaan.
Ants alkoi pitkästyä, — kutsuttiinko niitä todella järjestyksessä, — siinä tapauksessa hän ei tänään tulisi ollenkaan vuoroon.
Se oli hänelle suuri pettymys, ikäänkuin olisi tehnyt turhaan työtä.
Hänen takanaan meluttiin, puhuttiin puoliääneen, viskeltiin paperipalloja.