Opettaja toisinaan kopahutti viivoittimella pöytään, mutta kun se ei auttanut, katsahti hän väsyneesti ja kiduttuneesti poikiin.
Hän oli yksi niitä harvoja saksalaisia, jotka koulu-uudistusten jälkeen olivat jääneet paikoilleen. Hän oli pitkä, kasvot parroittuneet ja kuivanahkaiset, silmänvalkuaiset veristivät.
Joskus hän sydäntyi, mutta se ei sopinut hänelle, hänen vihansa oli avutonta kuin varpusen, ääni kävi käheäksi suuttumuksesta eikä totellut.
Useimmiten hän tuskastuneena heltyi ja alkoi kauniisti pyydellä:
"Hyvät pojat, rakkaat pojat, tiedän, että tahdotte koettaa olla hiljaa…"
Mutta kaikkein useimmin hän vaan väsyneesti ja kyllästyneesti kädellään ilmaa sivalsi ja syventyi edessään seisovan pojan kuulusteluun.
Hän oli ollut opettajana kolmekymmentä vuotta ja nautti jo eläkettä, mutta siitä huolimatta opetti edelleen, perheensä toimeentulon takia.
Hän puhui vaillinaisesti venättä ja unohtui joskus pistämään saksalaisia lauseparsia sekaan, — liebe Jungen, — ach mein Gott, — mutta pelästyi silloin itse ja nielaisi sanansa.
Tunnin lopulla oli Ants ehtinyt laskea, ettei hän seuraavallakaan kerralla tulisi vuoroon, ehkei sitä seuraavallakaan.
Hän luki kuitenkin läksynsä yhtä kunnollisesti kuin edelliseksikin tunniksi. Sattumalta oli useita poikia poissa koulusta, — ennenkuin aavistikaan, oli Ants esillä.