Yhtäkkiä hän kokosi kirjansa ja meni.
Ants nousi ja juoksi käytävään, jossa opettaja pukeutui. Nahjus katsoi häneen, hän oli surkea ja vanha, kyyneleet olivat kyntäneet likaisen juovan harmaansekaiseen partaan saakka.
"Te — ette tiedä, kuinka julmia olette", hän sanoi hiljaa eikä ollenkaan erityisesti Antsille.
Mutta Antsista tuntui, niinkuin hän ei milloinkaan voisi antaa sitä itselleen anteeksi, ei milloinkaan. Hän ei koskaan voisi kertoa sitä isälle eikä äidille.
7.
Antsista tuntui usein tällaiselta: hän istuu tunnilla ja odottaa jotain, hänellä on täysi oikeuskin odottaa, ja se jokin on aivan varmaan olemassa jossakin, ehkä ihan lähellä, mutta hänelle saavuttamattomissa.
Kunpa hän vaan olisi osannut paremmin venättä.
Mutta siinäpä mutka olikin; hän tunsi opettajan huulilta tulvivan jotain elävää, kaunopuheista ja lämmintä, hän tahtoi myös saada osansa siitä, mutta ennenkuin hän ehti päästä vieraskielisen sanamuodon perille, niin että se todella merkitsi hänelle selvää käsitettä, oli kaikki se, joka äsken vielä niin sulana herkkyi, yhtäkkiä jähmettynyt kylmiksi ja koviksi rakeiksi.
Siihen tiedonjanoiseen, herkkään ja avoimeen hänessä sattuivat jäiset rakeet.
Päivä päivältä.