Niinkuin olisi anonut leipää ja saanut kiviä, — eikä hän omistanut taikasanaa, joka kivet leiväksi muuttaisi.
Kotona läksyjä lukiessa nousi vieras kieli muuriksi hänen ja sen käsitteen välille, jota sanat ilmaisivat.
Hän teki rehellisesti työtä, muurinsärkijätyötä, tahtoi päästä sanoihin kätketyn käsitteen perille.
Mukavampaa tosin oli ihan yksinkertaisesti oppia sanat ulkoa, paukuttaa niitä, siksi kunnes piintyivät aivoihin.
Jos opettaja ihan tarkkaan seurasi kirjaa, niin pääsi siten helposti pälkähästä.
Luonnontieteenopettaja, joka muuten oli sukkeluuksiensa takia suosittu sekä varsinkin suoruuden tähden, jolla hän vastusti rehtorin ikuisia saivarteluja, oli armoton venäjänkielen ääntämisen suhteen.
Hän vainusi joka lauseessa tshuhnaa, pilkkasi pienimpiäkin vikoja, äännätti uudestaan lukemattomia kertoja koko luokan hohottaessa.
Hän oli pieni, lyhytkaulainen, kaljupäinen, mustat, vilkkaat silmät pyörivät silmälasien takana.
Luonnontieteenopettajalla oli kotonaan suuret yksityiskokoelmat, joista hän toi joskus osia kouluun.
"Tämä on oikeata kreikkalaista marmoria", hän innostui selittämään, — "olen sen itse, — hm, uskallan sanoa, omin käsin lohkaissut vanhan temppelin raunioista. Tietysti se oli kielletty, — hm, hm, — mutta minä painoin vahdin kättä, näin, ymmärrättehän, — heti hänellä oli jotain tekemistä muualla, — minä kiireesti taskut täyteen marmoripalasia."