Ihmisruumiin rakennusta selittäessä hänellä oli mukana pieni ruskea naisen käsi, ranteesta poikki sahattu, ja jollakin oudolla tavalla täytetty ja säilytetty.
"Tämä on oikean mustan prinsessan käsi, — muumion käsi, herra ties, kuinka paljon vaivaa minulla oli saada sitä läpi tullin. Kuivatettuja ihmisjäseniä, — sellaista tullitavaraa ei ole herroilla luetteloissaan. Minä tietysti ilmoitin sen apinan kädeksi. Apinan käsi, — hah ha haa."
Hän oli suora Jumalan kieltäjä eikä sitä häikäillyt tunnustaa.
"Jos haudantakaista elämää on, — jota näin meidän kesken sanoen epäilen, pojat, — niin pyörimme kai pikku palloina avaruudessa, — sillä täydellisin muoto, se on sentään aina ympyrä, pojat…"
Tänään hän oli sietämättömällä tuulella, ei päästänyt yhtäkään kieliopillista virhettä ohi, vaan piteli koko ajan kättään vasemman korvansa takana paremmin kuullakseen.
"Kuinka se oli, — kuinka sanoit, — vielä kerran, — auta armias näitä tshuhnia."
"Herran tähden, — kun pakoittavat minun kieliopin tuntia antamaan, niinkuin minulla ei muuta tekemistä olisikaan, no, kuinka se oli, — vielä kerran…"
Ants oli esillä, vaikeni jyrkästi, koko luokka seurasi tarkkaavana, nauruhermot kutiamassa.
"Hänellä on kai jotain suussa, — eh, Andrei Mihailovitsh, — onko teillä jotain suussa?"
"Hampaat ja kieli", sanoi Ants synkkänä.