Opettaja tuli luokkaan kovaäänisenä, meluavana, suurin liikkein.
"No pojat, kuinka katkismuksen on laita, kysymys, mitä se on: — vastaus…"
"Tämä menee päin mäntyyn", hän jatkoi vähän ajan kuluttua, — "katkismus on a ja o, meidän kelpo Luther-ukkomme keksintö, — sen pitää luistaa…"
"Ensi kerraksi, herraseni, tuotte kirkkohistorian ja dogmatiikan oppikirjat ja opitte kaksi ensimäistä kappaletta kirkon lahkoista. Se on tarpeellista esimakua…"
"Ja dogmatiikasta, — siitä voisimme heti ottaa luvun: mitä ovat enkelit? Valitettavasti tiedämme sangen vähän näistä taivaallisista olennoista…"
Oli vielä viisitoista minuuttia jäljellä.
Opettaja otti kellonsa ja viritti sen sekä pani eteensä pöydälle.
"Jaa, hyvät herrat, — nyt minä oikeastaan jo olen sanonut teille kaikki, mitä minulla tällä kertaa oli teitä varten sydämelläni, — eikä suinkaan teilläkään ole minulle mitään erityistä sanottavaa, — mitenkä me nyt siis saamme viimeisen neljänneksen kulumaan."
Hän katsoi tuttavallisesti hymyillen poikiin, kysyvästi.
Pojat olivat vielä hieman kankeita, eivät oikein osanneet viskata virallisuutta yltään.