Luonnontieteenopettaja tuotti hänelle siinäkin harmia. Hän ei koskaan kunnolla täyttänyt sarekkeita, vaan unohti sen aina tahallaan tai tahtomattaan. Ja tuodessaan tyhjät sarekkeet rehtorille hän suurimmalla häikäilemättömyydellä taisi tarttua kynään ja sanoa: "Hyvä, kuinka tahdotte — — —" ja kirjoittaa kuin lystikseen vaan: 24 luterilaista, 10 oikeauskoista, 2 juutalaista…
Rehtori oli jo läpäissyt kaikki arvoasteet, saavuttamatta oli ainoastaan vielä todellisen valtioneuvoksen arvonimi. Sitä hän odotteli jännityksellä, samoin kuin pyhän Annan ristiä pyhän Stanislaun seuralaiseksi, joka ennestään juhlatilaisuuksissa hänen rintapieltään koristi.
Eräänä päivänä ilmoitti rehtori juhlallisesti koko koulun läsnäollessa, että opetusministeriöltä oli saapunut kiertokirje, joka määräsi poikien koululakkeihin uudenmalliset vaakunat.
Hän teki sen erityisellä mielihyvällä, hän rakasti tällaisia pieniä, mutta tärkeitä säännöksiä ja piti hiuksenhienolla tarkkuudella huolta siitä, että niitä todella noudatettiin.
Hän vakoili laiminlyöntejä, ja yhtä kovasti kuin hän niistä näennäisesti sydäntyikin, yhtä suurta salaista iloa ne hänelle tuottivat.
Tuskin olivat lakkivaakunat ehtineet hiukan uutuudestaan tummeta, kun jo tuli uusi kiertokirje, joka määräsi poikien tukan pituuden kolmeksi millimetriksi.
Se herätti jo enemmän harmia ja vastustusta ja ivallisia lentosanoja rehtorin omasta kaljupäisyydestä.
Mutta rehtori kulki tyytyväisenä ja täytteli sarekkeitaan, marssitti kuolleita numeroita eteenpäin ja taaksepäin ja uneksi pyhän Annan rististä.
Jos ei pitkään aikaan mitään uutta säädöstä kuulunut, kaivoi hän esille vanhoja, jo puoliksi unohtuneita.
Niitten joukossa oli eräs, jota ei milloinkaan saatu pitkiä aikoja voimassa pysymään, — se oli kielto kello kuuden jälkeen liikkua kaduilla, siihen luettuina nekin oppilaat, joitten kodit olivat kaupungissa.