Rehtori asetti sen uudelleen voimaan.
Iltapäivisin taisi hänet usein nähdä liikkeellä, kuljeskelemassa kaduilla, hitaasti, hengenahdistusta välttääkseen ja lyhyillä jaloillaan varovaisesti huonosti hiekoitettuja katukäytäviä astuen, vakoillen harmaita, kiiltonappisia koulupukuja. Ne, jotka luulivat niukasti valaistuilla syrjäkaduilla turvassa olevansa, erehtyivät perinpohjin, — ennenkuin ehtivät aavistaakaan, saattoi rehtori ilmestyä ilpo-elävänä heidän eteensä hengenahdistuksesta puhaltaen ja läähättäen: "sainpas kiinni sinut!"
Paitsi sitä, vaikka ei rehtoria itseä olisi tavannutkaan, saattoi yhtäkkiä tulla kutsutuksi hänen eteensä ja kuulla pahaa ennustavan kysymyksen: mitä teit eilen kello kahdeksan aikaan Munkinkadulla?.
Rehtorilla näytti olevan apulaisia joka paikassa, joilla ei ollut muuta tekemistä kuin pyydystellä koulupoikia.
Kerran näki Ants kaukaa rehtorin tulevan, mutta ehti parahiksi pistäytyä läheiseen pihaan. Sieltä hän portinristikon takaa katseli, kuinka rehtori kulki ohitse ja kepillään jäätä särki.
Ants hiipi kadulle ja alkoi astua rehtorin jäljessä.
Rehtori ei katsahtanut taakseen.
He kulkivat muutamat loppumattoman pitkät minuutit siten perätysten, kunnes Ants pääsi omalle kotiportilleen.
Illalla hän kertoi siitä huonetoverilleen, ollen itse naurusta katketa… Hän kulkee rehtorin jäljessä, aivan kintereillä, — on kuin itse suden suussa, mutta pääsee sittenkin pälkähästä.
Mutta hän ihmetteli itsekin, kuinka syvä halveksimisen tunne naurun alta yhtäkkiä kumpusi.