Samalla häntä suututti kysymyksensä, hän ymmärsi ja muisti jutut kellonsoittajasta, joka jäätyään vaimonsa kuoltua yksin viiden orvon kera, itse teki kaikki talon työt, keitti ruuat, lehmät lypsi ja lasten vaatteet paikkasi.
Raudjalg tunsi, että kellonsoittaja luuli naisväenpuuhiaan pidettävän naurettavina ja sentähden loukkautui hänen kysymyksestään.
Mutta se oli sittenkin ainoa keino päästä siihen kysymykseen, jota koko kierros oli tarkoittanut.
"Lapsivuoteeseenhan vaimosi kuoli?" hän sanoi, itse peljästyen tuskaa, jolla kysymys häntä kouristi.
"Lapsivuoteeseenhan se…" vastasi kellonsoittaja vastenmielisesti, tapulia katsellen.
Raudjalg meni lehterille. Velvollisuus oli hänelle niin kivenluja käsite, että siihen löivät siipensä siruiksi kaikki muut halut.
Päävirsi oli kymmenen säkeistöä pitkä, hän veisasi ne kaikki, vaikka urut hankittua olisi yhdessäkin ollut kyllin. Mutta Raudjalg oli tehnyt virkalupauksensa aikana, jolloin urkuja ei vielä ollut.
Kun saarna oli päättymäisillään, pujottautui urkuparvekkeen penkkien välitse huivipää tyttö.
Raudjalg kohotti päänsä äänettömässä jännityksessä, pahimpaan valmistuneena.
"Poika", kuiskasi tyttö aivan hänen korvaansa.