Pärt Maddisson oli vuokralaisen poika maalta ja oli käynyt kaikki tavallisen maalaispojan kehitysasteet, sikopaimenesta lehmipaimeneksi ja siitä rengiksi. Kouluun hän oli tullut seitsemäntoista vanhana ja läheni nyt jo kahtakymmentä, ääni oli jo aikoja sitten painunut syvälle kurkkuun, ja posket alkoivat vahvasti parroittua.
Valtion lukioon ei häntä ikänsä vuoksi enää olisi otettu, sentähden hän oli pyrkinyt ja päässyt yksityislukioon, joka leipoi hänen tapaisiaan raavinkakkuja ylioppilaiksi. Siellä istuskeli yläluokilla entisiä kansakoulunopettajia ja muita pikku maalaisvirkamiehiä parhaimmassa sovussa parrattomain, äänenmurroksessa taistelevien kaupunkilaispoikien kanssa.
Pärt Maddisson puhui puhtainta Vörun murretta, oli suuri ja luiseva, kädet raskaassa työssä rumentuneet, kasvot kalpeat ja näppyläiset.
Kuka hänen puolestaan koulumaksut suoritti, oli Antsille arvoitus, ainakin osan hän lie saanut köyhien oppilaitten hyväksi pidetyn iltaman tuloista. Vuokramaksu-aikoina hän oli silmiinpistävän levoton, hän ja ajurin kivulloinen, kalpeahuulinen vaimo vaihtoivat silloin epäluuloisia, vihamielisiä katseita, jotka eivät jääneet Antsilta huomaamatta.
Kerran Pärt tarvitsi kouluun jonkunlaisen todistuksen kotipitäjästään.
Hän saikin sen, mutta jostakin erehdyksestä puuttui isän allekirjoitus.
"Mitä nyt — pagan vötku!"
Pärt seisoi ja piteli paperia lampun alla, joka äsken oli savunnut, niin että hienoa nokinöyhtää lenteli.
"Kierrä sitä lamppua!" hän kiivasteli Antsille.
Yhtäkkiä hän alkoi viheltää, otti kynän ja kirjoitti itse isänsä nimen paperin alareunaan.
Antsin harmaat silmät, — äidin silmät, — tummenivat.