"Mitä sinä nyt, — kuuletko — mitä sinä teit?"
Pärt päästi pitkän, sihisevän vihellyksen, joka oli hänen omaa keksintöään, taittoi tyynesti paperin.
"Suu poikki tästä asiasta, ymmärrätkö", hän sanoi jyrkästi.
Mutta hetken päästä punaiseksi maalatulla arkullaan istuessaan ja kolhiessaan sitä saappaankoroillaan hän alentui suopeasti selittelemään.
Olihan se ihan yhdentekevää, — nimi kuin nimi. Kukaan ei katsoisikaan paperia, — ja sen vaatiminenkin oli sitä tuttua saivartelua. Ptyi, — siihen kelpasi hänenkin nimikirjoituksensa.
Kerran hän toi kotiin vieraat kalossit.
"Olipa se onni", hän kehuskeli Antsille, — "tavallisesti, kun kalossit vaihtuu, niin saa huonommat sijaan, mutta eikös tämän kerran jäänytkin ihka uudet minulle".
Joskus Pärt Maddisson puhui tulevaisuuden tuumistaan. Hän aikoi tehdä karriäärin. Hän selitti tämän vieraskielisen sanan Antsille siten, että se merkitsi olla oman onnensa seppä.
Sitä sanoessaan hän kohotti luisevan nyrkkinsä ja puristi sen kuin moukarin varteen.
"Venäjänkieli se on ihan ensimäinen ehto", hän puheli, — "siitä ei pääse minnekään. Ja sen pitää olla ihan sulana, — ei saa sorahdella."