"Sitten se talonpoika, joka meissä jokaisessa istuu niinkuin vähän lujassa. Se pitää pudistaa pois, maksakoon mitä maksaa. Pois sen pitää!"
"Minä olen nyt ajatellut näin: ensin menen Moskovaan ja rupean juristiksi, mutta sillä välin menen kotiopettajaksi rikkihienoon perheeseen, oikein siihen kaikkein hienoimpaan sakkiin. Eipäs tämä poika kauppiaspohatoista huoli eikä vastaleivotuista nousukkaista, — eipä vaan… Prima Ware! Oikea kenraali sen olla pitää, sellainen, joka pesun kestää."
"Mielipiteistä viisi! Olkoot mustia tai punaisia, — vaikkapa vanhoillisia kuin Kiinan keisari. Ylpeitä saavat olla, tallatakin saavat, eipähän potkusta parahda…"
"Kaikki omat mielipiteet pannaan pussin pohjalle, ja suu nauhalla kiinni. En ole saksalainen, en venäläinen, enkä virolainen, — olen vaan Itämeren maakunnista."
"Mutta sen minä sanon, — minä kynin heidät putipuhtaiksi, kaikki minä heiltä varkain vien, heidän hienot seurustelutapansa, heidän sorahtavan ranskantaitonsa, heidän kadehdittavan varmuutensa… Helivei, niin minä sen kaiken vien kuin säkissä vain, praschtschai…"
"Ehkä minä teen heille vielä senkin kornetin, että etehisessä kumarran ja tunnustan: tällainen olen, se ja se, tämmöinen on oikea naamani, halveksin teitä, — olemme kuitit!"
Pärt Maddisson hihitti ja hirnui.
Lamppu taas savusi, Ants kiersi sitä alemmaksi. Pärt Maddissonista huokui kylmyyttä, joka työnsi hänet loitommalle.
Toisinaan oli Pärt Maddisson pitkät rupeamat huonolla tuulella. Hän ikäänkuin keräili itsekseen sappea ja etsi sitten esinettä, johon sen purkaisi. Sellaisina aikoina hän oli sietämättömän pisteliäs, vainusi kaikessa vastustusta ja oli aina sotajalalla.
Kun hän kyllin kauan oli hautonut katkeruuttaan, seurasi aina äkillinen purkaus.