"Älä luule, että sinun tähtesi puhun", hän sanoi Antsille, — "ei veikkoseni, et sinä ymmärrä tuon vertaa, — minä puhun vaan itse varmistuakseni".
Pärt hieroskeli tuon tuostakin pitkän ja puisevan nenänsä vartta.
"Tiedätkös, että minä toisinaan kuvittelen näin: minulla on soopelinnahkaturkki, sellainen, jonka sisäpuolella riippuu pieniä, somia häntiä, — ja englantilainen reki, — ja sitten minä ajan jonnekin, missä on pöytä katettu kaviaarilla ja sampanjalla — ja — ja — ostereilla. Ja samalla minä rajattomasti ylenkatson kaikkea sitä, — ylenkatson, syljen siihen…"
"Se on sellainen ristiriita, minä halveksin sitä, — ja ajattelen kuitenkin alituisesti."
Hän istui etunojassa ennenaikojaan vanhana, — äkkikypsänä hedelmänä, joka sisältä jää raakiloksi.
Yhtäkkiä hän nousi ja pysähtyi kahareisin kädet taskuissa Antsin eteen.
"Oletko sinä ajatellut sitä, että meissä kaikissa on orjan verta, — niin, niin, älä yhtään puikkelehdi, — sinussakin, niin lukkarin poika kuin oletkin. Mutta kysyppäs, kuka vaarisi oli."
"Eikä se ole mikään häpeä, ei ollenkaan, se ei ole sitä eikä tätä, — se on vaan niin."
Nyt hän alkoi kulkea edestakaisin huoneessa, — kuusi askelta, — taas kuusi askelta, — taas kuusi, — katto oli niin matala, että olisi kädellä voinut hipaista.
"Jos joku meistä pitäisi hiukan huolta", hän jatkoi, — "mutta niinkuin me tulemme — Kun jonkun vuoden päästä olemme valmiit, — niin silloin nauretaan ja sormella näytetään, jos olemme kömpelöt… uskallappa ajatella huonosti ja rikollisesti, niin suljetaan pois toisten piiristä."