Kerran he kahden lähtivät Tuomiovuorelle kävelemään.
Kaupunki alhaalla oli sukeltanut sumuun, mutta sumuakin valkoisempina pulpahtelivat siellä täällä savupiipuista paksut savukierteet.
Äärimmäiselle rinteelle oli rakennettu muuan talo, niin että ylimmät kerrokset olivat kukkulan tason yläpuolella. Se oli koottu keltaisista ja rusoittavista tiilistä, jotka muodostivat kirjavan kudoksen, — täynnä parvekkeita, lokeroja, torneja. Siinä ei ollut mitään varmaa suunnitelmaa, se oli kyhätty leikkisällä, oikullisella mielikuvituksella, kuten lapset kivestä linnojaan rakentelevat, pitämättä silmällä käytännöllisen elämän vaatimuksia.
Pärt alkoi kertoa talon rakennuttajasta, joka samalla oli ollut sen omistajakin.
"Sillä oli sisua sillä miehellä, — niinkuin olisi yhtenään muurahaispesässä maannut, — senkuin riiteli… Katseli tuosta tornista kaupunkia —, taisi näyttää pieniltä paikat, koska pudisti Tarton tomut jaloistaan. Siellä se nyt kulkee maailman keskuksessa, puuhaa veljeytymistä ja sen semmoista."
Ants huomasi, että Pärtin tavallisesti harmaankalpeat kasvot hehkuivat epätasaisessa, kiihkeässä punoituksessa.
"Niin se on, jolla on voimaa, viskatkoon taistelukintaan, — jolla ei ole, madelkoon, mutta säilyttäköön myrkkyhampaansa kuitenkin."
Kahden vuoden päästä Pärt Maddisson lähti Moskovaan loppututkintoa suorittamaan: "ovat puolueettomampia kauempana", kuten hänen jäähyväissanansa Antsille kuuluivat.
10.
Aina kevätlukukausien lopulla alkoi Antsin koti-ikävä. Sitä myöten kuin päivä päiviä sulatteli likaisiin lumilakeuksiin kaupungin ääressä, niin että kaikki töryt ja tunkiot yhtäkkiä paljastuivat, — kun kadut huomeneltaan olivat ohuessa, helisten särkyvässä iljanteessa ja päiväsydännä kymmeninä pikku puroina, — silloin alkoivat kotikuvat kumpuilla kuin lähteen suonesta.