Sunnuntaisin se tunne oli selvimmillään. Heti aamusta alkaen, kun pihalla näki pumppukaivon, joka oli tiukasti kääritty olkiin kuin turkkiin, ja kun näki pihamiehen olkilyhteitä irroittelevan, ja kukon ja kanojen kohta irtonaisille oljille asettuvan. Kaupungilla, missä sattui kaukaisempia kattoja näkymään, oli niillä kostea kiilto, kuin olisi äsken satanut. Maariankirkon sivuilla, paljasoksaisissa puissa naureskelivat naakat.
Mutta silloin se puhkesi sydänalaa sykyttäväksi ikäväksi, kun suurten hevoskastanjain lehtinuput yhtenä yönä aukenivat, ja niistä kiertyi viisisorminen lehti, täynnä ruskeata nöyhtää kuin linnun untuvaa. Silloin ei malttanut enää iltapäivin huoneessa pysyä, vaan täytyi painua lakeuksille, kaupungin ulkopuolelle.
Mutta siellä tapasi vaan saman ikävän, mikä itsessä iti, ei mikään tyydyttänyt, ei Emajoen kiiltävä, tulvaveden laajentama pinta, joka rantaniityille levitteleikse, pakoittaen raidat vedessä kasvamaan.
Ei tarvitsisi hänen muuta kuin kotikynnyksen yli astua, — samaisen kuluneen kynnyksen, jossa kissalla oli kolonsa, — kadonnut olisi kohta näkymättömiin talven tartuttama kuona. Hän olisi ihan sama kuin ennenkin, ihan muuttumaton, eikä kukaan häneltä kysyisi mitään, sillä ei kukaan aavistaisikaan minkään muun olemassa-oloa.
Eikä hänkään kertoisi, eikä hänen tarvitsisi mitään tunnustuksia tehdä, sillä hänellä ei olisi mitään kerrottavaa, jota mieluimmin salaisi, eikä mitään tunnustettavaa.
Ei hän vaikenisi suoruuden puutteesta eikä sentähden, ettei heitä pahoittaa hennoisi, ainoastaan ja yksinomaan sentähden, että kaikki mikä talvella oli häirinnyt, yhtäkkiä olisi häipynyt olemattomiin.
Siinä samassa tuokiossa, kun äidin ja isän silmät uskoisivat, että hän oli ennallaan, hän todella olisikin ennallaan.
Antsin ensimäiset päivät maalla olivat aina yhtä ja samaa rajatonta jälleennäkemisen iloa, tervehdystä tutuille paikoille, kiireistä vakuuttautumista siitä, että kaikki oli vanhassa kunnossa.
Se oli tiukka tarkastusretki ullakolta ruokakammioon, sieltä vasikkahakaan, vasikkahaasta mehiläispesille, — sitten aittaan, talliin ja riiheen, ja loppujen lopuksi isän takakamariin.
Kaikki puheetkin olivat alkupäivinä niin lapsellisen joutavia ja alkoivat melkein aina sanalla: muistatko?