"Muistatko, äiti, kuinka minä tein tulen aitan kivijalan aukkoon, ja lattialaudat syttyivät palamaan, ja isä sattui olemaan poissa kotoa…"
Aitan päivänpuoleisessa seinässä oli hirsissä pikkuruisia, pyöreitä reikiä.
"Näistäpä kuljeskeli aina ulos ja sisään hyvin koreita hyönteisiä, punasinisiä, ja sitten minä joskus otin pieniä kivimukuloita ja tukin niitten aukot."
Kuinka tyhjänpäiväisiä ja merkityksettömiä ja samalla sanomattoman suloisia kaikki nämä lukemattomat pikku muistot, joista ei tiennyt, miksi juuri ne olivat piirtyneet mieleen eivätkä jotkut muut samantapaiset.
"Ja muistatko, äiti, kuinka riihen takana oli suuri kuoppa, josta oli lohkottu kiviä, ja johon aina kerääntyi sadevettä, ja kuinka minä kerran rankkasateessa kuljin ja hain sieltä pieniä lapsia, joitten sanottiin sateella taivaasta tipahtavan."
Etehisen ikkunanlautaan hän kerran oli terävällä neulalla piirtänyt kysymyslauseen, mutta kustakin sanasta ainoastaan alkukirjaimet, ja nyt hän jännitti muistiaan saadakseen sen selville.
T. T. P. T. I. K. K.?
Tahtoisin tietää, pääsenkö tänään isän kanssa kirkkoon?
Tästä ikkunasta hän oli monta kertaa pelastaunut puutarhaan vieraita pakoon. Ja kerran oli isä vieraineen tullut hakaan, ja hän oli ollut tiheässä pensaikossa piilossa, mutta oksat olivat kuitenkin sattuneet vähän rasahtamaan, ja joku oli kysynyt, mikä se niin kahisi. Ja isä oli vastannut: "Kaippa ne lie vasikoita."
Äiti oli laittanut hänen makuusijansa ullakolle, tuoksuviin heiniin. Täällä vanhan romun seassa hänen entinen itsensä parhaiten oli säilyssä. Lapsuuden tunnelma oli tuttuna ja koskemattomana.