Sensijaan, että olisi nukkunut, hän makasi valveilla, avasipa luukunkin, josta omenapuun oksa heti pistäytyi sisään ikäänkuin kättelemään ja tervehtimään.
Savupiipun raossa riksutti lämpimissään sirkka.
Eihän ollut mahdollista, että tästä kaikesta joskus jotain muuttuisi. Muu kaikki maailmassa voisi muuttua, kun vaan tämä pysyisi eikä koskaan lakkaisi.
Että se kestäisi ikuisesti, niin että hän sen aina samana tapaisi.
Hän löysi lapsuuden rukouksensa uudelleen, — helliä, yksinkertaisia sanoja, sanattomia sanoja, — hän makasi pää tuoksuvissa heinissä, hänen oli äärettömän suloista ja lapsellista olla.
Ikäänkuin äiti olisi vielä istunut hänen pienen ristikkovuoteensa ääressä ja laulanut muorista, joka meni metsästä marjoja poimimaan.
Tõi aga mulle toobiga,
Kadajadse kapaga…
Kun hän oli heittänyt hyvää yötä, oli isä jäänyt vielä kiviportaille istumaan, selkä ovea vasten, ja sanonut polttavansa vielä yhden piipullisen.
Niin pitkälle kuin ajatus ulottui, oli isä aina suvi-iltasin siten istunut, hämärään asti.
Isän tuuheassa tukassa ei näkynyt vielä ainoatakaan hopeahiusta.