Huomenna olisi siis taas päivä, ja hän oli kotona… Hän muisti yhtäkkiä kuin anteeksiantamattomana laiminlyöntinä, ettei vielä ollut käynyt lähteellä eikä alarinteellä, jossa lähteen puutorvea myöten johdettu vesi pienenä suihkuna nirisi niityn ruosteiseen märkyyteen.
Se tuntui hänestä yhtäkkiä kaikkein tärkeimmältä ja välttämättömimmältä seikalta maailmassa. Vasta sydänyön ohi siirryttyä hän nukkui koko olentoa avarruttava auvo sydämessä ja ehti vielä nähdä luokkien ja päreitten sekä äidin suuren kapiokirstun vähitellen irroittuvan hämärästä ja selviytyvän valkenevassa sarastuksessa.
11.
Ants toteutti lapsuuden aikeensa, alkoi syöttää raakkuja ankoille.
Joka aamu uimaan mennessään hän kokosi niitä korillisen rautaharavalla.
Ankat tunsivat hänet jo kaukaa, ne alkoivat kaakottaa ja haasotella hanhenmarssissa häntä kohden, — kun hän tiilikivellä penkin laitaan kopahutti, löntystivät ne kahta kiireemmin, luullen juoksevansa.
Ants otti korista raakun, — kivi putosi, rauskis.
Syntyi temmellys ja rykelmä, leveänokkaiset päät sekaantuivat toisiinsa, siivet löyhyivät, niskahöyhenet lentelivät. Suurin oli saanut saaliin, nokka sukelsi kuoreen, pudistellen pois sirpaleet, yhdellä kulauksella katosi raakun rasvainen sisällys.
Kivi kävi riuskis — rauskis. Raakkuja putosi ehtimiseen tielle, — taistelu tyyntyi, — vähäväkisetkin saivat osansa, juoksivat kiireesti kauemmaksi rauhassa syödäkseen.
Yksi ja toinen riiputti jo ylen täyttä mahaansa ja pullistunutta kupuaan.