Tie oli kirjavanaan särjettyjä, heikosti välkkyviä kuoren siruja, joita myöhästynyt kukon poika pelokkaasti nokki.

Silloin tällöin Ants kävi kalassa moision metsävahdin kanssa. Melkein kaikki seudun pienet umpijärvet olivat moision omaisuutta, ja sillä oli yksinomainen pyynti-oikeus, — talvella ne kuitenkin vuokrattiin kuljeksiville venäläisille kalastajoille.

Pienen heinärantaisen lahdelman he aluksi valitsivat, jonka rannalla mäntyjä kasvava saareke antoi tukikohdan jaloille.

Umpijärvi liplatti pikku lainein, jotka eivät ehtineet korkeammiksi paisua, ennenkuin jo ruohikkoon väsähtivät.

Metsävahti oli pieni, ahavan ja auringon kuivettama mies, — verkkoa selvitellessä hän kuvaili Antsille kesä- ja talvikalastusta ja erilaisia pyyntitapoja. Syksyisin hän kävi metsästämässä armollisen herran kanssa, — ammuskelemassa villisorsia järvien välisiltä kannaksilta.

"Toistakymmentä sitä joka kerralla kellahtaa", hän kehaisi.

Ants kadehti metsävahtia.

Yhtäkkiä tuntui ihanalta sellainen elämä: samota metsiä ja soita, rihlapyssy olalla, ilman muuta pakkoa kuin jäniksen jälkiä seurata, — säikyttää kuusen latvasta kukertava teeri, sitä sentään ampumatta.

Kaikki muu vajosi syvälle ja kauas, — ainoastaan tämä oli olemassa, — se oli luonnollista ja hyvää, — ainoastaan se teki onnelliseksi ja tyytyväiseksi.

Hän koetti sanoa sen metsävahdille, mutta tietysti siitä tuli vaan jotain kömpelöä.