Metsävahti naurahti kuivasti, kesäisin hän enimmäkseen vaan variksia ammuskeli, kaksi kopeekkaa kappaleelta, — silloin, tällöin jonkun haukan, siinä kaikki.

He päästivät vesille kolmikulmaisen, litteän ruuhen, joka oli kätkössä rantamätästen välissä.

Ants meloi ruuhta seisoallaan, — ruuhen perässä laski metsävahti verkkoa kierrokseen kaislikon ulkopuolelle.

Mela nosti niljaisia vesiheiniä ja joskus keltakupuisen ulpukan, joka lipui taas takaisin pitkän lonkerovartensa varassa.

Syvällä mudassa kasvoi kokonainen pienoismetsä, — vesikuusia.

Nyt alkoi huvittavin ja vaivaloisin työ, — kalojen pelotteleminen. Vyötäisiin saakka järvessä he mätkivät kumpikin taholtaan vettä pitkällä, nuijapäisellä puulla. Mutta hauit ja toutaimet, jotka olivat asettuneet rantavesiin päivää paistattamaan ja vesikasvien juurilta hyönteisiä haukkomaan, pakenivat suin päin kohti petollista verkkoa, joka pakotien sulki.

Antsin puu nousi ja laski vihaisesti viuhtoen.

Itse hän ihmetteli, — jaksanko todella, — enkö väsy, — mistä yhtäkkiä tällainen ylivuotava voima?

He lepäilivät kotvan kanervikossa, petäjän juurilla, ennenkuin kokivat verkon.

Metsävahti kuivalla tavallaan, jolla hän joka sanan ikäänkuin vätysteli ja jyrsi, ennenkuin sen suustaan päästi, alkoi puhella, noin ilman vaan, enemmän itselleen kuin Antsille.