Hän kuuli piiskan vingahduksen ja näki maantiellä pölypilven, — sydän takoi kylkiluita.
Seuraavana sunnuntaina hän jo aamusta varhain lähti metsiin eikä tullut ennen iltaa kotiin. Kolmas sunnuntai kului samaten. Maanantaina hän tahtomattaan myöhästyi yhteisestä ehtoohartaudesta.
Seuraavan päivän iltana hän turhaan odotti isän avaavan harmooniota kuten tavallisesti. Hän kiipesi makuusijalleen ullakolle, — jotain puuttui häneltä.
Aamulla kun äiti keittiössä sotki hapantaikinaa, tuli Ants sisään ja istui ruokakammion kynnykselle.
Hän murjotteli hetken aikaa ja tavoitti isovarpaallaan tikkua lattialaudasta.
"Ei voi aina tehdä toisille mieliksi", pääsi vihdoin ärtyisesti.
Äiti hieroi taikinaa käsistään irtautumaan. Hän oli käynyt raskasliikkeisemmäksi sitten viime näkemän.
"Ei, — eikä sitä pidäkään. Ei koskaan toisten tähden sellaista…"
Sillä sanalla äiti päästi Antsin kuin pinteestä, ja nyt tuli kaikki, mikä sydäntä painoi.
"Äiti, minä en enään aio papiksi."