"Sen minä tiesin jo kauan, Ants."
Äidin kädet upposivat taikinaan.
"Äiti, miksi isä ei pitänyt eilen iltahartautta?"
"Kyllä hän piti, kun olimme kahden…"
Illalla isä kutsui Antsin takakamariin. Ikkuna oli ulkoa luukulla suljettu, ja pöydällä paloi kynttilä.
Isällä oli sinikantinen vihko edessään.
"Istu, Ants", hän sanoi vähän juhlallisesti.
"Luen sinulle muutamat rivit, jotka olen tähän sinua varten kirjoittanut."
"Poikani Ants on Herraltamme saanut hyvät luonnonlahjat ja selvän ymmärryksen, myöskin on hänen ruumiinsa nuhteeton ja ilman vikaa. Kuitenkaan ei ole isällinen sydämeni jakamattomalla ilolla täytetty tämän minun ainoan poikani tähden, sillä hänen mielensä on epäilevä ja etsivä sekä harhateille joutunut. Sydämeni on sentähden sangen murheellinen, mutta otan tämän koettelemuksen vastaan nuhteena omista laiminlyönneistäni, joista tosin en kaikista itsekään tiedä."
Isä sulki vihon ja laski kätensä sen päälle.