Neljäkymmentä virstaa ennen laskuaan kytkee sen kaksi siltaa, toinen puusta, toinen kivestä, ja sen vesi samenee Tarton torisatamaksi.
Emajoki on tasangon tasainen virta, lakeuden lauha joki, ei kuohu sen luonto koskena, ei putouksena ryöpsähdä.
Laivaliikettä on sillä tuskin nimeksi, — syksyin, keväin hinaa vanhanaikuinen höyrylaiva, jonka kupeessa ratas punaisena pyöränä kieppuu, peipsiläisiä lotjia vastavirtaa kohti Tarttoa. Ne ovat rannikkovenäläisten aluksia, kuperakantisia, lianharmaita kuin suunnattomat kilpikonnat, jotka äsken ovat kyömyisen selkänsä vedestä kohottaneet ja yhä mutaa tiukkuvat. Ammoisista ajoista ovat ne olleet samanmuotoisia, ne ovat litistyneet rakentajiensa käsissä pyöreänleveiksi, paremmin Peipsin pitkiä aaltoja kestääkseen. Ruumasta vilahtaa osa lastia, koivuhalkoja, jotka kerran ovat puina Peipsin rannoilla huojuneet. Mutta mastoissa pääsee venäläinen hilpeys oikeuksiinsa, ne ovat kuin ivalla kiinnitetyt näiden vedenpaisumuksen aikuisten kummitusten selkään, ikäänkuin virtahevoselle narrintiuku. Ne on sivelty räikeillä väreillä sinipunavalkoisiksi.
Mutta keväisin, kun maan hetteet hersyvät, kaikki salasuonet ovat vettä tulvillaan, ja taivas puhkeaa rajuksi rankkasateeksi, silloin alkaa Emajoki tulvia. Hiljaa hiipii sen kevätkylmä, jäälohkareita vilisevä vesi, painaen alleen pellot ja niityt, kiertäen kohopaikat saariksi, tarttuen vallanahnaana latoihin ja verkkovajoihin, muuttaen kolmannen kaupunginosan kadut kanaviksi. Sen uoma on entisestään kolminkertainen, leveä kuin valtajokien, kellanruskeana lepää sen voitokas vesi valloitetulla alueella, jossa airo tuon tuostakin soutaessa turpeeseen sivahtaa.
Pari kuukautta myöhemmin alkaa Emajoki peräytyä. Se on tullut järkiinsä, nuoruuden hulluus haihtuu kesäkuivuuden tieltä, keväinen kiihko kuvastuu vaan kuin poika-ajan kujeina. Järkevänä, vähän häpeissään, se puristautuu entiseen kapeaan uomaansa.
Ants oli lukion viimeistä edellisellä luokalla, kun saatiin selville, että jo useita vuosia oli ollut olemassa lupa järjestää vironkielen tunteja muun opetuksen yhteyteen, — siitä vaan ei ollut hiiskuttu kellekään. Sanamuoto oli tosin hyvin varovainen, oppilasten piti itse maksaa opetus, ja sen piti tapahtua varsinaisen tuntijärjestyksen ulkopuolella.
Mutta periaate oli sittenkin sama, — piti vaan lähettää anomus määräpaikkaansa, ja sen anomuksen alla olla kyllin nimiä.
Kahden ylimmän luokan virolaisilla pojilla oli kokous asiasta Antsin huoneessa, jossa hän Pärt Maddissonin pois muutettua yksinään asui. Huone oli täpösentäynnä, pöydillä ja vuoteella istuskeli poikia.
Ei päästy mihinkään päätökseen. Oltiin laimeita, haluttomia, joku huomautti, että koko asia ehkä oli ansa.
Ants istui ikkunalaudalla.